Puheenvuoro gekolle

Moi, mun nimi on Urkki. Mä oon ohutvarvasgekko. Kuten nimikin kertoo, mullon tosi ohuet varpaat. Varpaat on siitä kätevä juttu, että niiden avulla on kiva kiivetä vaikka kannon päälle, mutta lasiin ne ei oikein pure, en voi siis karata mun aavikolta.

Tänä aamuna oli pakko ottaa vähän lepiä, kun oli aika rankka yö pilkkitoukkien kanssa. 

Asun siis pienellä aavikolla, jota ympäröi lasiseinät. Lasin takaa kuluu aika usein kaikkia ääniä ja jotkut jättiläiset liikkuu siellä, mutta mä en välitä niistä. Oon asunut tällä aavikolla nyt 2,5 vuotta, sitä ennen punkkasin jonkun helsinkiläisen äijän aavikolla. Muutin tälle aavikolle kahden tyttöystäväni kanssa. Tai en mä tiedä, onks ne mun tyttö- vai poikaystäviä. Toinen niistä, Anita, kuoli viime keväänä. Yhtenä aamuna se vaan pötkötti ihan reporankana raajat levällään hiekalla ja menin kysyyn siltä, että tulisko se mun kans hiekan alle päikkäreille, mut se ei enää puhunut mitään.
Nyt täällä asuu mun kanssa vielä Sylvi, mutta se välttelee julkisuutta, niin en puhu siitä sen enempää nyt. Mitä muhun tulee, mä oon vähän sellanen maanis-depressiivinen luonne. Toisinaan mua ei kiinnosta yhtään mikään ja makaan vaan pronssilautasen alla ihan rauhassa. Silloin aina kuulen, kun jättiläisistä se, jolla on kimeämpi ääni, panikoi, että oonkohan kuollut. Se ei vaan ymmärrä, että tykkään ottaa ihan relasti välillä.

Tsiikailen täältä kannon alta ihan rauhassa maailman menoa.

Sitten toisinaan mut valtaa hullu draivi ja huutelen öisin (haluaisin kuulostaa joltain tyrannosaurus rexiltä, mutta oikeesti kuulostan ihan pikkulinnulta, tsirp tsirp!) ja kaivelen hiekkaa ja painin ruokaeläinten kanssa ja jahtaan Sylviä. Mut ei semmosta aina jaksa, joskus on vaan ihan kiva levyttää hiekalla ja ottaa arskaa nahkaan.
Mun luonteeseen kuuluu myös se, että jos jättiläisille tulee toisia jättiläisiä kylään, me mennään aivan saleen piiloon, eikä todellakaan näyttäydytä koko iltana. Ei vaikka, mitä herkkuja olis tarjolla! Jos siis näet jossain lemmikkikaupassa tyhjän aavikkolaatikon, siellä varmaan asuu jotain mun serkkuja.

Nää ei mene ahvenille, mä aion syödä ne!

Mä oon ihan lihansyöjä ja tosi ylpeä siitä. Jättiläiset antaa aina kaikkee safkaa meille. Tykkään tosi paljon kenttäsirkoista, mutta niiden täytyy olla tosi pieniä, koska mua alkaa vähän jännittään, jos ruoka onkin mun pään kokonen. Mieti nyt ite, jos pitäis syödä oman pään kokonen pihvi, joka kävelee ja pomppii! Kotisirkoista en taas pidä yhtään, ne ei jotenkin ole mun makuun. Jauhomadot on ihan okei, mutta tosi paljon nautin pilkkitoukkien eli kärpästen toukkien mutustelusta. Ne on mukavan pieniä, eikä lähde liian hanakasti karkuun. Joskus kesällä se kimeä-ääninen jättiläinen pyydystää meille heinäsirkkoja. Ensin ne pomppi karkuun aavikolta, kunnes jättiläiset keksi katkoa niiden pomppujalat. Sain vähän tasotusta! Kerran myös jättiläiset laittoi pari muurahaista meille ruuaksi, mutta ne ei ollut yhtään kivoja, halusin vaan mennä piiloon niitä.
Mun elämä on tosi jees, enkä sillain kaipaa mitään ihmeellistä, kunhan liharuokaa ja hiekkaa riittää elämän loppuun asti, niin olen tyytyväinen!

Rahkalaskuri: 646