maanantai 25. syyskuuta 2017

Pyhitä työsunnuntai - Päivä Rahkamuijan kanssa

En muista, koska viimeksi olisin tehnyt blogiin postausta kokonaisesta päivästä, mutta eilen inspiroiduin heti aamusta tallentamaan päivän kulkua kuvien muodossa. Tässä tulee aurinkoinen työsunnuntai!

Kello 7.27 Leoko raapi raivokkaasti makuuhuoneen ovea ja aika pitkään onnistuin olemaan välittämättä siitä, mutta vihdoin päästin kissan antamaan aamupusuja. Viimeisin uni, jonka muistin yöltä, oli taas vaihteeksi sellainen, että olin Ikeassa töissä. Alitajuntani ei vielä reilun vuodenkaan jälkeen suostu päästämään irti Ikeasta. Rahkaäijä oli herännyt jo ennen seiskaa ja puuhaili yläkerrassa täynnä virtaa. Joskus en vaan kestä sitä, kun Rahkaäijä on niin energinen ja innoissaan heti silmät avattuaan. Aamulla pitää olla lupa mököttää ja olla hiljaa, jos haluaa.
Meille tulee Aamulehti vaan viikonloppusin, tuntuu silloin luksukselta.
Höräisin smoothien naamariin ja selailin Aamulehden ja kahdeksalta aloin pakkaamaan tavaroita kuvauspäivää varten. Meillä on monta kertaa käynyt niin, että jotain kriittistä on unohtunut, mutta olemme oppineet ja nykyään tehdään lista kaikista tarvittavista tavaroista.
Jalkajousi, nuolia, nestakaasusäiliöitä, muovailuvahaa. Hyvä tästä tulee!
Ja varsinainen kuvauskalusto. Kolmijalkoja, valoja, kameroita, läppäri. Taitaa olla kahdeksan kameraa tuossa. Välillä on vähän haastavaa muistaa ottaa kaikkiin täydet akut ja muistikortit mukaan.
Yhdeksän aikaa auto oli pakattu ja poikettiin lähikaupassa hakemassa elintarvikeväriä, koska sille olisi käyttöä päivän kuvauksissa. Edellisen kerran käytiin kaupassa vain 12 tuntia aikaisemmin, mutta värin ostaminen unohtui.
Rahkaäijä se menee kolkuttelemaan K-Marketin ovelle heti kun kauppa aukeaa.
Oli vain punaista elintarvikeväriä, mutta kelpaa!
Heti aamusta keli oli älyttömän upea ja mietittiin millä tuurilla kolme viikkoa aimmin sovitun kuvauspäivän sää on näin hieno. Ei käy tämmönen tuuri ihan edes joka vuosi!
Puoli kymmeneltä kaikki oli valmista eväitä lukuunottamatta ja heitin ne vielä kassiin. Kuvaukset oli maalla mummulassa, jossa aina pöydät notkuu ruokaa, mutta jotain välipalaa on hyvä olla, koska heti nälän tullessa ei välttämättä pysty irtoamaan kahvitauolle.
Vähän välkkäriä ja vodaa!
Päivän plääninä oli kuvata videota meidän ja Riku Niemisen YouTube-kanavalle. Tavattiin Riku ensi kertaa Tubeconissa elokuussa ja sovittiin, että tehdään jotain yhteisproduktiota, koska molemmat tuottaa sisältöä englanniksi. Oli sovittu etukäteen, että Riku ja kuvaajansa Aleksi tulee meille kympiksi ja isännät saapui vähän myöhässä eli klo 10.13 pihaan.
Matkaan! Tässä vaiheessa on vielä tiennyt, että kohta palataan takaisin kotiin.
Lähdettiin kahdella autolla ajelemaan maalle, että Riku ja Aleksi voisivat lähteä, kun saadaan meidän yhteisvideo kuvattua, sillä meillä oli toinenkin video suunnitteilla. Rikun videota varten juttu kuitenkin kuvattiin niin, että he olisivat muka matkustaneet matkan meidän paku "sikaosastolla". Se on sitä videon illuusiota.
Pahan onnen avaimet.
Siinähän oli sitten sellainen pieni lisäepisodi heti alkumatkasta. Pysähdyttiin pian tankkaamaan ja meillä oli siis ajossa Rahkaäijän isän paku. Bensiiniasemalla Rahkaäijä sitten hoksasi, että meidän avain on liian kulunut, jotta sillä saisi auki tämän upean vuoden 2001 Transitin bensaluukun. Toiset, ei-niin-kuluneet avaimet olisi Laurin isän kotona muutaman kilometrin päässä. Ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan avaimia ja jättää tästä yllättävästä käänteestä hölmistyneet Riku ja Aleksi Nesteen pihaan odottelemaan. Matkalla tajusin sellaisen hauskuuden, että Rahkaäijällä ei ole ollenkaan avainta isälleen (?!?!) ja mun avainnipussa on kyllä avain, mutta ne on kotona. Voin sanoa, että Rahkaäijä ei riemastunut, kun informoin häntä asiasta. Elikkäs ensin meille hakemaan mun avaimet, sitten Laurin isälle hakemaan Transitin avaimet ja eikun uudestaan tankille. Siellä ne pojat kiltisti odotteli edelleen Nesteen pihassa, olivat kylläkin hakeneet Mäkkäristä kahvia ja ranuja.
Tie 65, kaikkien hullujen kaahareiden lempitie.
Vihdoin klo 10.50 päästiin matkaan ja reilun puolen tunnin päästä kahden auton karavaanimme pääsi perille. Valittiin kuvauslokaatioksi vanha tuttu navetan takunen ja alettiin pystyttämään kuvauskalustoa kasaan. Otettiin valotkin varmuuden vuoksi mukaan, mutta pilvettömältä taivaalta paistava aurinko takasi sen, ettei niitä tarvinnut.
Sunnuntai 24.9.2017 muistetaan päivänä, jolloin Riku Nieminen kiipesi navetan katolle.
Meillä oli suunnitelmana tehdä jalkajousi-video siinä hengessä, että Rahkaäijä ja Riku kilpailevat paremmuudestaan ampumalla vuorotellen erilaisia maalitauluja. Ei ollut meinaan mitään hupiukkojen hommaa tämä kisa, sillä maalitauluina oli varsin vaativia kohteita, kuten limsatölkit, kookospähkinät ja nestekaasusäiliöt. Lampaat oli varmuuden vuoksi evakuoitu pois viereiseltä laitumelta.
Meillä on maalla runsaasti stunt-henkilökuntaa ja tänään yksi niistä pääsi mukaan videoon meloni päänään.
"Joo mites tää nestakaasusäiliö, lukee että ei saa puhkasta, ei koske meitä!"
Yllättävää kyllä, urheat Robin Hoodit jopa osuivat kohteisiinsa! Etäisyys, jolta  ammuttiin, oli noin 25 metriä. Riku kylläkin missasi kookospähkinän, mutta mitäs pienistä!
Lauri kohdisti jalkajousta maasta ampuen, muuten äijät ampui seisaaltaan.
"Joo morjes, nyt tuli hyvä hidastuspätkä!"
Mun vaativa tehtävä oli painaa tuota punaista nappia, joka aloittaa hidastuskameran tallennuksen.
Näin käy, kun puhkaisee nestekaasupullon ja lähellä on "ihan sattumalta" tähtisädetikkuja ja ulkotulia.
Kahden jälkeen saatiin yhteinen video kuvattua ja siirryttiin mummun luo kahville. Mummu haluaa ehdottomasti tarjota kahvit pullineen ihan kaikille, jotka eksyvät lähellekään maatila. Tähänastisista vieraista mummun suosikki on varmasti ollut Duudsonien Jarppi, joka oli "niin ihana ja kohtelias!"
"Kastakaahan ny!"
Kahvipaussin jälkeen Riku ja Aleksi lähti takaisin pääkaupunkiseudulle ja me jäätiin vielä filmaamaan toista videota. Tällä kertaa lampaatkin päästettiin jo takaisin laitumelle, vaara ohi!
Tänä kesänä mummulassa on ollut 28 lammasta, joista osa oli aivan pieniä karitsoita tullessaan.
Lampaat on kylällä asuvan maanviljelijän ja ne on mummulassa kesätöissä syömässä rantalaitumen ryteikköjä.
Mummulan Nelli-kissa kiipeeää aina autoon, jos ovet on auki. Kerran kotiin lähtiessä huomattiin viime hetkellä, että Nelli istuu auton hattuhyllyllä.
Tein tommosen erikoiskaverin, jota Rahkaäijä ampui jalkajousella kaulaan. Aika brutaalia.
Kun video oli kuvattu, lastattiin vielä vähän polttopuuta autoon. Riittää saunan pesään pökköä!
Noi on vielä pihassa purkamatta, ehkä tässä joku päivä...
Lähdettiin viiden aikaan ajelemaan takaisin kotiin ja poikettiin kyläkaupan kautta hakemassa juotavaa. Sillä välin Rahkaäijä julkaisi uuden videon. Kun video on ladattu valmiiksi YouTubeen ja laitettu tagit, otsikot ja pikkukuvat kohdalleen, voi videon lykätä maailmalle mistä vain puhelimella.
Support local!
Videoo maailmalle!
Pihaan päästessä oli vastaanottokomitea jo odottamassa ikkunan takana.
Kotona me oltiin puoli kuuden jälkeen ja olin älyttömän nälkäinen. Söin ja menin hetkeksi päikkäreille. Ihan vaan pariksikymmeneksi minuutiksi, niin ei päässyt päiväunikrapula yllättämään!
Päikkärit mukavasti nollasi päivän ja olin valmis jatkamaan salille. Rahkaäijällä ei ollut salipäivää, joten lähdin yksin bodailemaan. Salille ajellessa katselin ihanaa aurinkoista iltaa ja mietin, että tänään olisi ollut hyvä päivä ulkoilla. Heti tämän ajatuksen jälkeen muistin, että taisin juuri olla viisi tuntia pihalla seisoskelemassa.
Jäi juomapullo kotiin, joten hain salin kahvihuoneesta pahvimukin ja hörpin siitä vettä reenin aikana.
Saavuin salille joskus seitsemän aikaa ja kyykkäilin vähän ykkösiä. Päivän rasitukset ja liian vähäinen syöminen painoi ja rauta oli painavaa. Onneksi oli tuttuja salilla, niin ei tarvinut ihan yksin puurtaa.
Oli kyllä niin kiero ja vino 105 kiloa, että sellaista harvoin näkee!
Kyykyn jälkeen olin ihan loppu, eikä maastaveto kulkenut ollenkaan. Vetelin kuitenkin vähäsen ja tein tempausmavea myös. Puoli yhdeksän aikaan katsoin parhaimmaksi kerätä kimpsut ja kampsut kasaan ja lähteä kotiin saunaan.
Kottero odotti ulkona, että sai kyyditä mut kotiin. Kohta se menee talviunille.
Kotona söin iltapalaa ja whatsappailin Niinan kanssa. Instagrammissa tuli vastaan kuva, joka osui ja upposi ihan täydellisesti ja lähetin sen Niinalle. Viikko oli jotenkin huippuraskas, 7 työpäivää, sata keskeneräistä projektia, ihan täyteen räjäytetty kalenteri syksylle ja täysin turhaa draamaa naapurien kanssa. Muutan kohta jonnekin laavuun Lappiin ja alan downsiftaamaan.
Tämä erittäin vahvasti, paitsi että paree lopettaa kakun syöminen, että mahtuu muutaman viikon päästä kisoissa painoluokkaan.
Saunan jälkeen olin aivan valmista kauraa ja kaaduin ennen puolta yhtätoista sänkyyn saatesanoilla "Oon ihan poikki!".  Päivästä yhteenvetona voisi sanoa, että plussaa oli hyvät videot, jotka saatiin ripeästi  kuvattua ja ihana sää. Miinusta avainsähläys ja nihkeä sali. Selkästi jäi silti plussan puolelle!
Lempikuva päivän varrelta, Nelli-kissa on niin ystävällinen!
Se oli sellainen sunnuntai, seuraava sunnuntai on toivottavasti vapaapäivä. Tää viikko prässäillään Alihankinta-messuilla, D-hallissa. Tuu moikkaan, jos oot siellä päin!

Hauskaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Koko kesä ilman viiniä

Poikettiin huhtikuussa New Yorkissa pokkaamassa Shorty Awards -palkinto ja sen lisäksi, että se oli varmasti vuosisadan paras ilta, seurasi siitä vuosisadan pahin krapula. (New Yorkin reissusta postaus täällä) Ilmaisen viinan pileet lähti osaltani kevyesti hanskasta ja melko vähäinen harjoitus ryyppäämisen saralla kostautui ja seuraavana päivänä kärsin. En tiedä, onko kärsiä hieman laimea verbi siihen helvetin esikartanossa hengailuun, jonka kävin sinä aamuna läpi. Nyt voi jo nauraa, kun koko juttu oli niin uskomaton farssi, mutta silloin ei huvittanut yhtään. Kuten tuollaisina hetkinä on tapana, piipitin Rahkaäijälle sängynpohjalta, että en juo tänä vuonna enää mitään. Ilmeisesti muistijälki tuosta aamusta newyorkilaisessa hotelissa on niin syvällä, että en ole oikeasti juonut alkoholia sen jälkeen ja kuukaudet vähenee kovaa vauhtia ennen vuoden loppumista.
Tämä oli sitä aikaa kun ilmanen viini virtasi ja Suomen juntit otti ilon irti voitostaan. :D
Mun juominkihistoria on melko kuiva. Ennen noita legendaarisia kattojatkoja olin ollut humalassa lähes viisi vuotta aiemmin ja sitä ennen suht harvoin. Joskus lukioaikaan oli sellainen vaihe, että istuttiin joskus arkisinkin Hällänkellarissa kaverin kanssa ja muutenkin ehkä eniten käytin alkoholia juuri abivuonna. Silloinkin olin kuitenkin yleensä se, joka saattoi kaverit kotiin. Yliopiston alussa en oikein päässyt kunnolla ryyppyhommiin kiinni, syitä tähän oli kolme. Asuin Hervannassa, johon oli vaikea päästä bussilla arkiöisin, tein töitä tosi paljon ja halusin olla fressinä työvuoroissa ja olin alkanut aktiivisesti treenaamaan salilla, eikä juopottelu sopinut sen kanssa kovin hyvin yhteen.

Välillä oli aikoja, että en juonut ollenkaan ja olin selvinpäin monissa illanvietoissa yms. Se on ollut aina helppoa, koska olen selvinpäinkin aika riehakas. Joku jopa voisi luulla, että olen kännissä. Ennen tätä New Yorkin reissua alkoholinkäyttö oli viime aikoina sitä, että join muutaman juoman jossakin tapahtumissa tai nautiskeltiin naapurin Niinan kanssa valkoviinipullo puoliksi, kun vietettiin viikonloppuiltaa. Sellasta tavallista, varmaan aika vähäistä keskiarvoon nähden. Missään baarissa en ole käynyt Tampereella pitkään aikaan, enkä oikein tiedä edes, että mitä menomestoja nykyään suositaan.
Viime sunnuntaina illan menomesta oli appiukon illallispöytä.
Kun tämä loppuvuoden tipattomuuteni alkoi, tuli lähinnä ikävä niitä Niinan kanssa juotuja valkkareita. Olen kuitenkin tervetullut heidän sohvalleen hengailemaan, vaikka joisin vain Pepsi Maxia tai vettä. Kesän aikana kaikenlaisia juhlia ja hippaloita oli joka lähtöön, joten olin selvinpäin niin savusauna-kesäjuhlat, paljusynttärit, viiskymppiset kuin grillibileetkin. Enkä kokenut sitä ongelmaksi tai vaikeaksi missään tapahtumassa. Alitajuntani selvästi kuitenkin käsitteli tätä asiaa, koska näin varsinkin alussa pari kertaa unta, jossa join alkoholia ja tuli tosi syyllinen olo. Vähän sama juttu, kun joskus karkkilakossa näin unta karkin syömisestä.

En ole huomannut, että se olisi muiden mielestä ollut mitenkään vaikeaa, että mä en nyt juo. Usein saa kuulla, että juomattomuus on suurin ongelma muille ihmisille, mutta mä en ole kokenut niin. (Lähinnä se on suurempi ongelma, että en juo kahvia ja kaikki mua siihen painostaa.) Nykyään on kuitenkin melko yleistä, että moni ei juo syystä tai toisesta, niin ei sitä jakseta erityisesti kyseenalaistaa. Mietin myös, että voisiko se olla jonkinlainen sukupolvikysymys, ehkä vähän vanhemmalla väellä on sellainen mielikuva, ettei voi olla hauskaa ilman viinaa. Tietysti tää riippuu paljon porukastakin. Tuntuu kuitenkin, että omassa ikäluokassa on melko paljon niitä, jotka ei käytä alkoholia ollenkaan, tai tosi vähän. Joskus nuorempana oli sellaista, että jossakin kotibileissä känninen päivänsankari julisti suureen ääneen, että vain ne, jotka juo, on hänen tosiystäviä (ja tää on tositarina). En muuten ollut silloin tosiystävä, koska mun ei ole tarvinut mennä tässä koskaan massan mukana.

Yksi hyvä pointti alkoholin käytössä on treeneistä ja ylipäätään elämästä palautuminen. Tein talvella Firstbeat-sykeseurannan ja kolmen vuorokauden aikana join yhtenä päivänä kaksi annosta alkoholia. Kyseisenä päivänä palautuminen alkoi vasta muutaman tunnin päästä nukkumaanmenosta, vaikka normaalisti palautumiseni lähti käyntiin jo melkein heti sänkyyn rauhoittumisen jälkeen. Kun sain palauteanalyysin tästä sykeseurannasta, Firstbeatin jäbä kertoi, että useamman alkoholiannoksen juomisen jälkeen palautuminen ei välttämättä lähde käyntiin ollenkaan yön aikana. Ja tämä koskee siis muitakin, kuin niitä, jotka urheilevat. Jokaisen pitäisi pystyä yön aikana palautumaan päivän rasituksista ja stressinaiheista.
Peura ajovaloissa x2.
Mä en ole huomannut mitään psyykkisiä tai fyysisiä vaikutuksia koituneen tästä nyt jo viiden kuukauden tipattomasta kaudesta. Ehkä olisinkin huomannut, jos ennen tätä olisin juonut enemmän. En ole vielä erityisesti miettinyt, että mitä teen kun vuosi loppuu. Toisaalta tykkään tästä, että missään tilanteessa ei tarvitse valita, joisiko alkoholia vai ei. Täydellinen juomattomuus säästää valinnanvapaudelta. Voi tietysti olla, että palaan taas satunnaisten perjantai-viinien pariin. Kuka tietää!

Se oli sellainen alkoholivalistus tällä kertaa, halusin vain kertoa fiiliksiäni viinittömän kesän jälkeen. Nyt päätin myös, että alkaa Pepsi Maxin radikaali vähentäminen, se on paljon pahempi ongelma mulle kuin alkoholi ikinä. :D

Nyt sana on vapaa, löytyykö lukijoista muita viinittömän kesän viettäneitä tai myöntääkö joku juopottelevansa aivan kaksin käsin, vai onko alkoholin käyttö jotain siltä väliltä? Entä onko muita Pepsi Max -juoppoja? Saa kertoa!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Pieniä voittoja

Joskus alkukesästä oltiin reenaamassa HH Gymillä ja Rahkaäijä tyypilliseen tapaansa uhosi kesän treenitavoitteitaan. Olin juuri kyykkäämässä vitosia ja heitin, että mun tavoite on kyykätä kesän lopussa 5x5 90 kilolla. En muista mitä tangossa tuolloin oli, mutta arvioisin, että ehkä 75 kiloa, koska kesäkuun lopussa aloin kirjaamaan treenit puhelimen muistioon ja ensimmäinen treeni siellä on juurikin 5x5x75 kg. Kesäkuu oli aika rikkonainen treenikuukausi, mutta vihdoin juhannuksen jälkeen pääsin vauhtiin, joka on kestänyt tänne asti.

Tiesin tänään salille tullessa, että nyt olisi sen maagisen ysikymppitreenin aika. Teki hirveästi mieli nössöillä, että laitan vähemmän, kun lämmittelyt oli niin työlään tuntuisia ja  viime viikolla vitoset oli niin raskaita ja lopulta tein ne 85 kilolla. Maanittelin kuitenkin itseni lataamaan 90 kiloa tankoon lämmittelysarjojen jälkeen ja lupasin, että ainakin kokeilen. Tehdään loput neljä sarjaa vaikka pienemmällä painolla, jos ysikymppi on täysin mahdoton.
Muutama viikko takaperin lastasin tankoon vahingossa 10 kg enemmän kuin piti ja tein sillä erittäin vaikean ykkösen. Laskin aika monta kertaa, että tässä on varmasti 90 kiloa.
Laitoin vyön kireälle ja Sabatonin Hell and back -biisin soimaan ja otin tankon selkään niin tarkasti ja keskittyen, kuin ikinä pystyin. Tuli sellanen olo, että ei tää ainakaan selässä paina kohtuuttomasti. Eka kyykky meni hyvin, toinen kanssa, kolmas, neljäs ja viides myös. Ekan sarjan jälkeen tuli aika riemukas fiilis, kun tajusin, että tänään mää tulen kyykkäämään 5x5 90 kilolla, eikä mua mikään siinä estä!

Loput sarjat ei juuri ollut sen vaikeampia, totta kai pientä väsymistä oli havaittavissa, mutta sain kaikki setit tehtyä.  Ai että tuntui hyvältä! En voi tarpeeksi korostaa, kuinka mahtavalta tuntuu olla taas reeneissä kunnolla kiinni ja takoa kunnon enkkasarjat pöytään.
Videolla toinen sarja. Mua raivostuttaa, kun välillä en keskity sarjoissa ja kyykyn syvyys jää vähän vajaaksi, kuten tuossa ekassa nostossa esimerkiksi. Voimia olisi aivan hyvin tehdä syvyyteen asti, mutta jotenkin hosun. Tämä on etenkin sarjojen ongelma, kisoissa kyykyt ei yleensä ole menneet hylkyyn syvyyden takia. Kun katsoin tämän videon ennen vikaa sarjaa ja ärsytti, kun osa oli vähän rajalla, niin viimeisessä sarjassa sitten kyykkäsin kaikki pohjiin, kun keskityin 110 prosenttisesti tekniikkaan ja syvyyteen. Pää tyhjäksi, kun kyykätään!
Yngh!
Miten sitten pääsin tähän tavoitteeseen noin kolmessa kuukaudessa? Kyykkäämällä. Ei siinä oikein muu auta. Kun kesäkuun lopussa aloin säännöllisesti reenaaman neljä kertaa viikossa, pistin joka treenin sarjat ja painot ylös ja seuraavassa treenissä pyrin lisäämään painoja, jos se vain ole mitenkään järkevää ja mahdollista. Joskus alkuvuodesta 2016 muistaisin tehneeni vitosia 82,5 kilolla, mutta tämän alkukesän taso oli se 75 kiloa. Kun otti kyykyn oikein työn alle, oli suht helppo päästä  puolentoista vuoden takaisiin sarjapainoihin. Tokihan olen tässä 1,5 vuoden aikana reenaillut, mutta se on ollut tosi hajanaista ja kausittaista. Välillä on ollut niitä viikkoja, että salille ei ole ehtinyt kuin kerran ja välillä on sattunut kuukauden parempi treeniputki, joka on sitten katkennut syystä tai toisesta. Säännöllisyys ja tavoitteellisuus on puuttunut ja treenit on ollut enemmän kuntoilua ja kunnon ylläpitoa, kuin tavoitteellista voimanostoa. En todellakaan tiedä, miksi hommat lopulta loksahti kohdalleen tänä kesänä. Uskoisin, että heinäkuun löysähköllä työtahdilla oli tähän oma osuutensa ja sain silloin treenit rullaamaan.

Vaikein osuus tässä sarjatavoitteessa tuli sen jälkeen, kun 82,5 kilon sarjapainot oli ohitettu. Pääkoppa harasi vastaan, että ei varmasti onnistu, kun et ole tätä aiemmin ikinä kyykännyt. No mitäs sen väliä, nyt kyykätään! Yleensä otin aina sen periaatteen, että ainakin kokeilen ensimmäisen sarjan isommalla painolla, kun aiemmin. Joskus jouduin vähentämään painoa seuraaviin sarjoihin, mutta aika usein totesin, että ei tää ny niin paha oo, eiköhän ne loputkin  neljä sarjaa mene. Se on niin paljon päästä kiinni!
Välikevennyksenä Leo, joka on täysin rakastunut meidän uuteen pyykinpesukoneeseen. Oon määkin vähän rakastanut, sillä se pesun lisäksi kuivaa pyykit! <3
Kisat on reilun kuukauden päästä ja yhtään en tiedä, miten tämä sarjakunto jalostuu kisaykkösiksi, mutta sen näkee sitten. Jotenkin mielessäni olen nimennyt nämä tulevat kisat mun paluukisoiksi. :D Tänä vuonna en ole voimanostossa vielä kisannut (penkissä kerran) ja viime syksynä nostelin yhdet vähän sketsit kisat voimanostoseuran salikisoissa. Nyt mulla on sellanen olo, että olen kunnossa (ainakin nyt tuntuu siltä) ja voin mennä tekemään parhaani ihan täysiä. Tavallaan tilanne on nollattu, eikä sillä ole kauheasti väliä mitä tuloksia olen tehnyt joskus 2015 tai 2016 alkuvuonna, silloin oli ihan eri elämä. Aloitan puhtaalta pöydältä ja palaan. Jossain Suomen rankingissa olen varmaan viimeinen, eikä kukaan huomaa, että "olin poissa", mutta aion haastaa itseni ja näyttää itselleni mihin musta on nyt. Ihan sama mitä muut on tehnyt tai jättänyt tekemättä, mä tiedän tasan millaista elämää tässä on eletty melkein päivälleen puolitoista vuotta ja mitä se on vaatinut ja nyt olen taas kiinni reenissä, enkä siitä ihan hevillä luovu.
Loppuun vielä mun tän hetkinen voimabiisi, eli Macklemoren Glorious. Se kertoo takaisintulemisesta ja siitä kuinka hienolta tuntuu olla taas pelissä mukana. Kuuntele, niin tiedät. Tai kato ainakin toi musiikkivideo, aivan ihana! Tuo vanha nainen on oikeasti Macklemoren mummo!
"I feel glorious, glorious
Got a chance to start again
I was born for this, born for this
It's who I am, how could I forget?
I made it through the darkest part of the night
And now I see the sunrise
Now I feel glorious, glorious
I feel glorious, glorious"

perjantai 8. syyskuuta 2017

Juustopannukakku ja muita Brasilian herkkuja

Tiedätkö sen tunteen, kun olet odottanut jotain tapahtumaa tai päivää viikkoja tai jopa kuukausia ja sitten vain vähän ennen h-hetkeä se perutaan? Kerran olin menossa Ruisrockiin ja yksi eniten odottamistani bändeistä perui tulonsa. Itkin katkerasti huoneeni lattialla ja kirjoitin vihapalautteen Ruisrockille. Melkein yhtä katkeralta tuntui maanantaina, kun puhelimeen pärähti tekstari Tampereen työväenopistolta, että Makumatka maailman ympäri -kurssi on peruttu, vain kaksi päivää ennen kurssin alkua. Kokkauskurssi oli mun, naapurin Niinan ja kaima-Annin syksyn valo ja meillä on jopa yhteinen Makumatka-whatsapp-ryhmä, jossa on viimeiset pari viikkoa mehusteltu tulevan kurssin alkamista ja kaikkia ihania kurssilla kokattavia herkkuja. Tunnelma ryhmässä oli suorastaan vihainen ja katkera, kun meidän syksyn kohokohta riistettiin meiltä julmimmalla mahdollisella tavalla.
Juusto on hyvää lohturuokaa.
Mun pettymys tarttui myös Rahkaäijään, joka tiesi, kuinka tärkeä tämä ruuanlaittokurssi oli meille. Koska Rahkaäijä on erittäin ratkaisukeskeinen ajattelija, oli ehdotus samantien tämä "Anni, teidän on nyt pakko pitää oma makumatka, muuten ette pääse tosta yli." Tottahan se oli, tilanne vaati toimia! Niinpä pistettiin Niinan ja Annin kanssa oma kolmen hengen makumatka pystyyn ja ensimmäinen kerta oli alkuperäisen suunnitelma mukaan keskiviikkona. Kokkauskurssin ensimmäisellä kerralla olisi ollut tarjolla Brasilian makuja, joten mekin kokkailtiin brassityylistä ruokaa.
Brasilia saapui meidän keittiöön!
Valittiin yhdessä neljä eri reseptiä ja mä kävin ostoksilla. Resepteissä tärkeää oli, että ne oli melko helppoa ja nopeaa tehdä ja edullisia myös. Alkuperäinen työväenopiston kurssimaksu oli 90 euroa ja sen saa tietenkin takaisin, niin päätettiin, että pistetään kurssimaksut pottiin ja järjestetään meidän kokkausillat sillä budjetilla. Ensimmäisen kerran kustannukset olivat 52,90 €, joten jos pysytään budjettikurissa, saamme pidettyä kaikki viisi kertaa, kuten kurssillakin oli tarkoitus olla.
Ainekset paikallisesta itämaisesta kaupasta eli Prismasta.
Brasialian superlaajasta ruokakulttuurista valkkasimme alkuun paprikasalsan ja brasialialaiset juustopallerot, pääruuaksi kala-kookospadan ja jälkkäriksi banaani-pähkinäcrumblen. Ruuan nimeä klikkaamalla pääsee resepteihin, joita me käytimme. Kaikki ainekset löytyivät ihan Prismasta, eikä mukana ollut mitään supereksoottista. Niina otti työnalle salsan ja jälkkärin, Anni pääruuan ja mä aloin puuhastelemaan juustopalleroiden kanssa. Salsassa ja pääruuassa kala-padassa riitti pilkottavaa, sillä niihin tuli runsaasti erilaisia kasviksia.
Kalapataan heitettiin turskaa. Sitä tuskin syödään Brasiliassa, mutta ei sen väliä!
Mä voisin kirjoittaa vaikka oman postauksen noista juustopalleroista, koska siinä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mitkään leivät ja leivonnaiset ei varsinaisesti ole mun leivänheittolaji (hhöhööh!) ja silti valitsin juustopallerot tehtäväksi. No ensinnäkin kaadoin prosessin aikana lattialle muun muassa kaurahiutaleita, suolaa ja tapiokajauhoja, kun jotenkin ei mikään pysynyt käsissä ja kaikki lenteli. Tehtiin juustopalleroita tupla-annos ja joku sakkasi alusta lähtien erittäin pahasti, koska taikina oli aivan lirua, siis pelkkää nestettä. Ja siitä olisi jotain palleroita pitänyt pystyä muotoilemaan. Lisäksi jotenkin en tajunnut, että parmesaani kannattaisi raastaa, pilkoin sen vain, joten sekään ei edesauttanut taikinan kasassa pysymistä. Yritin paikkailla tilannetta maissitärkkelyksellä (ohjeeseen tuli tapiokatärkkelystä), mutta taikina ei pysynyt kasassa millään. Lopulta oli taas isojen ratkaisujen aika ja vaan kippasin taikinan pellille, vähän kuin pannaritaikinan! Brasilialainen juustopannukakku on tän herkun nimi nykyään.
Semmoset juustopallerot sitten tällä kertaa.
Tunnin leppoisan puuhastelun jälkeen salsa, kookos-kalapata ja pannukakku olivat valmiita nautittavaksi. Ja mikä parasta, kaikki maistui älyttömän hyvältä! Jopa juustopannukakku oli aivan hillittömän hyvää, Niina jopa epäili, että olisiko se pystynyt olemaan mitenkään niin hyvää palleroiden muodossa.
Kalapata syötiin keitetyn riisin kanssa ja salsa oli sille erittäin osuva lisäke.
Pannukakkukin kohosi varsin turpeaksi uunissa.
Leoko oli apukokkina ja yritti koko ajan päästä osinkoille juustopannarista.
Pääruuan jälkeen Niina kipaisi äkkiä fariinisokeria kotoa ja päästiin viimeistelemään jälkkäri. Brasiliassa ilmeisesti suositaan erittäin makeita ja tuhteja jälkkäreitä, eikä tämä banaanicrumblekaan ihan kevyimmästä päästä ollut. Maku oli vähän kuin kaura-omenapaistoksessa, mutta paljon parempaa! Aivan järkyttävän hyvää!
Tämä jälkiruoka jäätelön kanssa oli aivan täydellistä ja melko helppo tehdä. Suosittelen kokeilemaan!
Kun oli vietetty yhdessä Brasilia-henkinen illallinen, ei enää lainkaan harmittanut kokkauskurssin peruuntuminen. Parin viikon päästä meillä on Meksiko-ilta Niinan luona ja odotan guacamolea jo erittäin kiihkeästi. <3 Tämä meidän privaatti makumatka oli erittäin hyvä idea ja ihmettelen, miksei tällaista ole tehty jo aiemmin ystävien kanssa. Mahtava idea, ihanaa ruokaa ja hyvää seuraa!
Leoko piti huolen, että jätskistä ei jää jämiä!

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Sano ääneen se, mitä haluat

Kun Leoko oli pentu, opetin sen hyppäämään olkapäälle ja istumaan siellä. Koska kissa ei pelkää juuri ketään tai mitään, hyppii se ihmisten olkapäille aivan huoletta, oli olkapään omistaja sitten vakuutusmyyjä, toimittaja tai sukulainen. Kaikki käy, kunhan pääsee hengailemaan olkapäälle. Varsinkin aamuisin kissa on aivan mahdoton, eikä kaihda keinoja päästä kyytiin.
Tämä kissa taitaa sittenkin olla liito-orava tai joku pieni apina.
Eilen aamulla suihkun jälkeen laitoin pyyhettä tukan ympärille ja nousin ja juuri silloin Leoko loikkasi kahden metrin päästä pesukoneen päältä olkapäälleni. Vähän meni huti ja osa katin kynsistä ruopasi naamaani sillä seurauksella, että nenään tuli tyylikäs naarmu ja alaluomi sai myös vähän osumaa. Onneksi ei silmään osunut! Tästä lähtien nälkäinen Leoko jää aamuisin kylppärin oven taakse.
Kyllä hullun kissanaisen pitääkin vähän näyttää hullulta kissanaiselta. Tai ainakin siltä, että omistaa hullun kissan.
Nenänaarmu olisi mielellään voinut tulla jonakin toisena päivänä, sillä koko eilinen oli buukattu täyteen palavereja Helsingissä. Aamun aloitti ensi-ilta Pasilassa. Me ollaan oltu jo viime kesästä lähtien mukana dokkariprojektissa, jota Yle tekee suomalaisista tubettajista. Meidän lisäksi siinä on mukana Mansikkka ja Nelli Orell. Dokkarin ohjaaja ja kuvaaja Walle on kulkenut meidän perässä kameran kanssa varmaan yhteensä viisi tai kuusi päivää. Jossain vaiheessa epäilin, että tuleeko dokumentista ikinä valmista, mutta vihdoin eilen saatiin nähdä lähes valmis tuotos.
Ensi-illan aamupalaa.
Tuntien mittaiset kuvaukset oli tiivistetty meidän osalta noin kymmeneen minuuttiin, koska dokkari on vain puolisen tuntia pitkä. Aluperin siitä oli tarkoitus tulla tunnin pläjäys, mutta nyt dokumentti on mukana dokkarisarjassa, jossa muutkin pätkät ovat 30 minuutin mittaisia.
Iloisia veikkoja!
Tämä ensimmäinen katselukerta meni täysin siihen, että keskityin kaikkiin epäolennaisuuksiin. "Miksi mulla on ollut noi vaatteet päällä tuona päivänä? Noi Laurin sortsitkin on ihan hirveet! Miks mulla oli tommonen ilme tossa, miksen hymyillyt!? Ai kauhee, kun mulla on äänekäs nauru!" Varsinkin viime kesän kohtauksista tuli mieleen, että ollaanpa me kyllä aikamoisia juntteja. :D Mun mielestä meidän osuus oli tosi hauska ja ihan meidän tyylistä sähläämistä, enkä nyt ole erityisen huolissaan, että mitä muut meistä nyt ajattelee tuon perusteella. Ihan samahan se on. Kontrasti meidän pätkistä Mansikkkan ja Nellin osuuksiin oli aikamoinen. Nelli on tosi nuori tubettaja ja Mansikkka taas täysi erityylinen ja eri yleisön omaava kuin me. Ihan hauskaa, että mukaan on otettu vähän erilaisia tyyppejä. Joku pelitubettaja tai vastaava olisi myös voinut sopia mukaan.
Tämä kuvattiin heinäkuussa 2016, mutta muistan kuvaukset kuin eilisen!
Dokkari tulee televisiosta joskus loppuvuodesta, kerron kun tiedän tarkemmin. Kuvattiin tuohon dokkarisarjaan myös "mainosintro", joten se saattaa alkaa pyörimään jossakin. On ollut ihan mielenkiintoista olla mukana tässä projektissa ja erityisen jännä nähdä, kuinka jäykkää, hidasta ja työlästä tuollaisen tv-dokkarin tekeminen on YouTubeen verrattuna. Tätä on tehty nyt jotain 14 kuukautta. Kuinka monta videoo me ollaan kuvattu, editoitu ja julkaistu siinä ajassa? Aivan järjetön määrä.

Sen lisäksi, että opin eilen sulkemaan Leokon suihkun ajaksi oven taakse, opin myös, että jos haluaa jotakin, kannattaa se sanoa ääneen. Meillä on Rahkaäijän lista kaikenlaisia pieniä ja isoja tavoitteita, unelmia, haaveita ja toiveita. Esimerkkinä meidän tavoitelistalla oli päästä Yle Puhe -kanavalle haastatteluun. Se toteutui jo. Toinen aika vitsillä heitetty juttu oli, että kohta ollaan varmaan niin julkkiksia, että on parisuhdehaasttelu naisten lehdessä. Check tämäkin kohta, kannattaa tsekata viime viikon MeNaiset. (Se juttu kyllä tehtiin sen takia, että me ollaan koko ajan yhdessä, eikä sen takia, että oltais jotain julkkiksia. :D) Yksi vähän samaan kategoriaan menevistä tavotteista sanottiin ääneen Ylen porukalle ja sekin luultavasti toteutuu. Ihan vain sen takia, että satuttiin lausumaan tämä toive ääneen oikeassa seurassa.
Toisen opetuksen tästä aiheesta sain, kun me poikettiin Senaatintorilla Neverthinkin toimistolla eilen. Neverthink on suomalainen start up, joka kehittää sovellusta, jossa on televisiokanavia YouTube-videoille ja kaikki kanaville päätyvät videot on ihan oikean ihmisen valitsemia. Esimerkkinä voisi olla kauneus-kanava, jossa pyörii non-stoppina erilaisia meikkaus- ja kauneusvideoita, jotka Neverthinkin työntekijä on kanavalle valinnut. Jo sisään astuessa mun silmät nauliutui firman toimarin Avivin huppariin, joka oli parasta, mitä olin ikinä nähnyt. Värikkäitä ruutuja sikinsokin. Myös toimiston seinät olivat tapetoitu samalla kuosilla. Koko palaverin ajan tuijotin vuoroin seiniä ja Avivin hupparia aivan hypnotisoituneena ja mietin, että uskallanko kysyä.
Kun keskustelun suunta enteili palaverin päättymistä, kysyin todella kauniisti, että sattuisko noita huppareita olemaan, sillä mää rakastaisin sitä. Vastaus oli, että hupparit on teetetty Yhdysvalloissa ja ne maksoi aivan mansikoita ja niitä ei ole kuin työntekijöillä, edes firman sijoittajat eivät ole saaneet omiaan, mutta mää saisin yhden. En melkein voinut uskoa mun onnea! Uskomattoman kivasti tehty. Rakastan tätä hupparia, nytkin se on mun päällä. Ja tämäkin vain sen takia, että rohkenin ääneen kysyä hupparia. Asiat etenee elämässä paljon paremmin, kun ei vain haudo juttuja mielessään, vaan sanoo ne ääneen.
Meillä on ollut ihan hullu tahti loman jälkeen ja ollaan sählätty ja sohlattu vähän joka suuntaan. Mutta nyt on kaikkea kivaa menossa, niin ei tunnu ollenkaan raskaalta. Työn vastapainoksi tänään illalla on luvassa makumatka Brasiliaan, kun kokkaillaan meillä Niinan ja Annin kanssa kunnon ruokamäsäytykset. Mutta siitä varmasti lisää myöhemmin!