perjantai 15. maaliskuuta 2013

Lyhyt liikuntahistoriikki

Lyhyt ja ytimekäs ennätyksellisen pitkä liikuntahistoriikki alkaa aika kaukaa. (Pahimman näännytyksen välttämiseksi muutama aihetta liippaava kuva viime vuosilta.) Isä oli mukana järjestämässä paikallisen urheiluseuran hiihtokilpailuja ja jotta saatiin osallistujia, munkin oli tietenkin hiihdettävä. Samanikäisiä tyttöjä oli kylällä lisäkseni tasan kolme, joista kaksi kieltäytyi hiihtämästä ja kolmas harrasti suureksi epäonnekseni hiihtoa. Tämälleen sama kuvio kesien yleisurheilukilpailussa, hiihtäjätyttö harrasti myös yleisurheilua. Mutta mua se ei varsinaisesti haitannut, laatikot on täynnä hopeamitaleita ja II-lusikoita, ja sain järjestellä numerolaput kotona ennen kisoja ja joskus pääsin karkkikauppaan mukaan valitsemaan lohdutuspalkintokarkkeja. Ja sehän vasta olikin vallan harmi, jos osallistujia pienissä urheilukisoissa oli odotettua vähemmän ja palkintokarkkeja saattoi jäädä yli!
Punahilkka metsässä
Ala-asteikäisenä dominoin kuulantyönnössä ja maastojuoksussa, jälkimmäisessä olin koulujen välisissä kisoissa kerran peräti neljäs, sen jälkeen saatoin olla vähän leuhka (yleisurheilijatyttökin taisi kuulla mun ylivertaisista maastojuoksukyvyistä...) Kuulantyönnön salaisuus sen sijaan oli näyttävä ja kuuluva karjaisu jokaisella työntökerralla, muut tytöt korkeintaan vähän vinkui. Kun kerran oltiin vahvasti maaseudulla, siellä missä ihan oikeasti on talvella tosi pimeetä, harrastusmahdollisuuksia oli niukanlaisesti, mutta omatoiminen hiihtely, pyöräily ja yleinen säntäily paikkasi balettituntien vajeen. Ja joidenkin mielestä uskomattoman onnekasta, mutta me käyty yläasteella koskaan uimahallissa uimassa. Ala-asteellakaan hädin tuskin kerran Kalevan uimahallissa, mutta onneksi luokkakaverini kotiranta oli aivan vieressä.
Hervannan mäkihyppymäen rappuset, aito juoksukunnon viimeistelijä
Yläasteella ollessani polveni tähystettiin ja siitä seurasi pitkä tappelu rutisevan polven kanssa. (Tällä hetkellä tilanne on Anni - polvi 6-0.) Lääkäri suositteli jalkojen lihasten vahvistamista ja pyöräilylenkeistä tuli pidempiä, aiemmin niiden rajoittuessa lähinnä koti-uimaranta-mummula -akselilla. On hankalasta polvesta jotain hyötyäkin ollut. Yläasteella harhauduin valitsemaan valinnaisena kurssina (varmaan kavereiden painostuksesta) Tanssien ja bicaten -kurssin, joka oli yhtä suurta kärsimystä. Viimeisenä niittinä oli "pohjatyö", piti suunnitella omat sulavat muuvsit ja opettaa ne muille. Ennen tätä suurta kohdalleni osuvaa airopikki-tragikomediaa vaadin päästä tietotekniikka-kurssille rutisevaan polveeni vedoten. Sain poikkeusluvan kurssin vaihtoon, ja sen jälkeen olen pysynyt melko kaukana kaikista tanssillisista ryhmäliikuntamuodoista.
Matkalla jonnekin joskus paikassa jossain. Sen vaan muistan, että kylmä oli, vaikka aurinko paistoi.
Pyöräily kolahti jo teininä kovaa. mutta koska edellä mainittu pimeys ja lumi haittasi harrastusta huomattavasti talvisin, aloin juoksemaan. Alkuun se oli ihan kamalaa, eikä tarkoitusperätkään kummunneet aivan puhtaasti liikunnanilosta, mutta juokseminen jäi vahvasti kuvioihin. Olin 16-vuotias ja ihan pöhkö, kun muutin Tampereelle ja täällä tajusin ihmeellisiä asioita. Ensimmäinen oli niinkin mullistava asia, kuin jatkuva valo, koskaan ei tule oikeasti pimeää. Talvi-iltanakin saattoi lähteä lenkille! Toinen hämmästys oli kilometritolkulla ihania juostavia pururatoja ja polkuja. Unohtamatta tietenkään asfalttia, heti ensimmäisenä Tampere-syksynä huojuin talon parkkipaikalla rullaluistimilla. Se oli aivan uusi maailma!

Muutaman vuoden juoksu-harrastuksen jälkeen keksin mennä puolimaratonille. Se ei varsinaisesti ollut mikään hiottu prosessi, jossa juostaan joka viikko pk-lenkkejä ja vähän vauhdikkaampia siivuja välillä ja syödään optimaalisesti. Kunhan juoksin, ihan hyvin meni siihen nähden. Hölköttelin Ideaparkin puolimaratonin reilusti alle kahteen tuntiin, aika taisi olla peräti 1:58. Sen jälkeen suurin into juoksemiseen taittui ja menin kuntonyrkkeilykurssille. Aiemmin olin kokeillut kalpa-miekkailua peruskurssin verran, mutta polvi rutisi ja opettajakin oli vähän tylsämielinen. Kuntonyrkkeily oli aivan mahtavaa, löysin heti ensimmäisellä kerralla seurakseni pari hauskaa tyttöä, jotka löivät kovaa, mutta suurin prioroteetti oli yleensä miesasioiden päivittely. Lyötiin ilmeisesti oikeasti ihan kohtuulisesti, koska joskus meitä houkuteltiin kilpanyrkkeilyharjoitusten pariin, mutta jostain syystä nössiltiin, eikä menty.Vähän harmittaa!
Epäilemättä ensimmäisiä kunnon leukasarjoja
Muutaman vuoden jaksoin mätkiä säkkiä ja pistohanskoja, sitten ajattelin, että voisin lyödä ja etenkin potkia ihmisiä. Päädyinkin thainyrkkeilyn peruskurssille, ja se oli aivan oikea paikka mulle. Taas löysin mahtavia vakkaripareja itselleni ja ne tytöt vasta kovaa potkiikin! Thainyrkkeily on helppoa, mutta oikeasti aika monimutkaista. Treenit oli välillä tosi rankkoja ja olin sääristä olkapäihin mustelmilla, mutta hauskaa oli.
Jossakin vaiheessa tajusin, että multa puuttuu nopeus sekä raajoista että päästä, jotta olisin kova potkijamimmi. Samoihin aikoihin aloin käymään enemmän salilla ja koin hankalaksi yhdistää aivan mäsänä salitreenistä olevat lihakset vauhdikkaisiin thainyrkkeilytreenihin. Niinpä thainyrkkeily jäi, mutta elättelen vahvoja toiveita, että vielä joskus palaan jollain tapaa nyrkkeilyn pariin.

Pyöräily on pysynyt vahvasti koko ajan mukana, joskus kesätöissä käydessä parasta oli 20 kilometrin työmatka, jonka ajoin useimmiten pyörällä. Se oli jo silloin silkkaa nautintoa. Varsinainen aktiivipyöräily alkoi pari vuotta sitten, kun pohdin pyörän päivittämistä ja Lauri aivopesi mut ostamaan maastopyörän, Meridan. Sen jälkeen kaikki onkin ollut pelkkää ylämäkeä, tai alamäkeä, ihan miten vaan. Viime syksynä ostin maantiepyörän ja täpärin vasta vähän aikaa sitten. Pyörä per vuosi taitaa olla sopiva tahti?
Hetken aikaa meillä oli samanlaiset pyörät, mutta sitten Laurin pyörä lähti jonkun epärehellisen henkilön matkaan.
Sali-innostus lähti siitä, että halusin näyttää hyvältä ylioppilasjuhlissani ja Lauri näytti muutaman yksinkertaisen käsitreeniliikkeen. Tämän jälkeen heiluttelin reilun puoli vuotta käsipainoja satunnaisesti Hesarin luvun lomassa, aina silloin kun huvitti. Puolitoista vuotta sitten yhtenä lauantaina vaan päätin, että tästä lähtien käyn treenaan salilla neljä kertaa viikossa ja voisin myös syödä niin, että siitä olisi jotakin hyötyä. En tiedä millainen onnistumisennuste tällaisilla pikapäätöksillä on, mutta omalla kohdallani se meni aivan maaliin eikä loppua näy. Olin aiemmin kuvitellut jostakin syystä, että punttitreeni on jotenkin aivan liian vaikeeta mulle ja rutiseva polvikaan ei varmaan tykkäisi. Noh, ensimmäiset kyykkäyskerrat Lauri irvisteli ehkä pahemmin, kuin minä, eikä vähiten kymmenen metrin päähän kantautuvan polvirutinan vuoksi. Mutta kyykkääminen ja jalkatreeni muutenkin taisi olla lopulta avain onneen, nyt polvella on oikeasti tukenaan niitä lihaksia, joita se olisi tarvinut jo kauan sitten.
"Mä oon käynyt kuukauden salilla, huomaaks kukaan häh?" Joo, huomaa. Käsi on vähän tommonen ohuen sorttinen.
Näinä suurina elämäntapamuutoksien aikoina olen tosi iloinen siitä, että liikunta on aina kulkenut mukana. On tapahtunut korkeintaan jonkinlaista elämäntapaedistymistä. Liikunta on niin luonnollinen osa elämää, että varsinkaan ennen blogin kirjoittamista sitä tuli analysoitua hyvin vähän. Yhtä hyvin voisin kirjoittaa nukkumis- tai syömisblogia, ne kuuluu samalla tapaa elämääni kuin liikunta. Joskus tulee syötyä tai nukuttua vähän huonosti, mutta aina se korjaantuu. Sama koskee liikuntaa, joskus ehtii ja jaksaa enemmän, toisinaan vähemmän. Yleensä enemmän!

Suuret onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti tai edes katsoa kuvat! Ootko löytänyt oman paikkasi ja lajisi? Jos et, niin mikset? Voititko lapsena koskaan hiihtokilpailuja? Onko maalla ankeampi lapsuus? Kerro!

20 kommenttia:

  1. Harrastin ala-yläaste ikäisenä muutaman vuoden yleisurheilua, ja jopa nautin siitä hetken. Sitten tuli uudet valmentajat ja pakotti kilpailemaan. Seuralle pisteitä tai jotain? Sitten meni polvi kunnolla sijoiltaan, ja valmentajat pakotti edelleen kilpailemaan. Tiedäthän, ne kuulantyönnön ja kiekonheiton pyörähdykset? Lopulta harrastus jäi ja pääsin leikkaukseen, jonka jälkeen ei yleisurheilu enää kiinnostanut, ja siitä asti olen surkutellut kun ei "nuorena" ole tullut aloitettua mitään, niin nyt ei sitten muka voi. Kun kaikki muut on muka harrastanu lapsesta asti ja on niin hyviä. Nykyään lenkkeilen pipo silmillä ettei kukaan ainakaan tunnista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika raakoja valmentajia, ellen sanois! Harmi, kun aikuisille ei ole mitään yleisurheilu-höntsykerhoja, sellaseen mäkin voisin lähteä. Musta tuntuu, että lopulta on aika vähän sellasia lajeja, mitä ei vois alottaa myöhemminkin, jos ei lasketa jotain taitoluistelua. Ja aina voi yrittää olla aallonharjalla ja alottaa jonkun _ihan uuden_ lajin, jota kukaan ei varmasti ole lapsena kokeillutkaan.:)

      Poista
  2. Maalla ei todellakaan ole tylsempää, vaan maalta tulevat todelliset kehäkissat ja kollit :) Nyt noin kymmenen vuotta Etelä-Suomen metropoleissa asuneena osaa arvostaa niitä JUURIAAN. Ja maalaisuutensa piikkiin voi laittaa paljasjalkaisten kaupunkilaisten edessä aika paljon ja sitten nauraa räkäsesti jälkikäteen:) Ok, pienellä paikkakunnalla naapurit tietävät asiasi ennen kuin tiedät niitä itse, ja kaupungissakin on omat hienot puolensa. Mutta siinä maalla olemisessa on jotain niin aitoa! Mulla laji on aina ollut juoksu. Mitä enemmän verenmaku suussa sen parempi. Niin ja hiihtokin on ihan jees jos ei lipsu. Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heheh, aivan totta! Ja kaikkia voi hämmästyttää tarinoilla maalaislapsuudesta, kun luokalla oli vaan viis oppilasta ja sudet näykki nilkkoja koulumatkalla ja kylähullut aiheutti hilpeitä hetkiä.:D Juoksu ja hiihto on siitä mahtavia lajeja, että niitä on melkeinpä parasta harrastaa jossain korvessa. Ei tartte ainakaan kenellekään antaa latua!

      Poista
  3. Mä pelasin nuoruuteni jääkiekkoa. Sitten kun se loppu niin olen ollut vähän hukassa. Juoksen, rullistelen, pyöräilen, uin, punttia nostelen mutta mitään tavoitetta ei ole ja se vähän harmittaa ja ärsyttää. Johonkin olis kiva osallistua mutta en tiedä mitä se olis. Noitakin harrastelen lähinnä siks että muuhun ei ole rahaa.. voihan ärsytys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten olet varmasti siitä onnekas, että osaat luistella! Se olis kiva taito, mutta enää en taida harjoitella, jäähän on jo liian pitkä matka.:D
      Mutta eihän sen tavoitteen tarvi olla isokaan, joku liikuntatapahtuma lähitulevaisuudessa vois olla hyvä innon ja motivaation lähde. Ja kaikki noi on siitä hyviä lajeja, ettei tosiaan tarvi tolkuttomasti rahaa, mutta halutessaan niistä saa paljon irti!

      Poista
  4. Rahkamuija taitaa ollakin mies,mut kiukuttelu ja pään piilottaminen välillä tyynyn alle kertoo,et tyttögeenejäkin on vähän... mut nyrkkeily,voimailu kääntää vaa'an poikaan... kuitenkin hyvä ulosanti ja hyvä maku vaatteiden suhteen (vrt.30€ puku), luulen et tyttö on...
    -isoisä- (ei sun)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt vähän naurahdin, ihan huippukommentti!
      Jaa-a, ei sitä tiedä, vaikka Rahkamuijalla olisikin jonkinlaiset piilokivekset tai edes henkiset sellaiset. Se jää ehkä ikuiseksi mysteeriksi!

      Poista
  5. Mä harrastin lapsena montaa eri lajia aina vähän aikaa kerrallaan (yleisurheilua, jalkapalloa, judoa...), mutta mikään ei innostanut erityisesti enkä ollut missään hirveän hyvä, vaikka en nyt ehkä ihan surkeakaan. Koulun liikuntatunneilla olin aina sitä keskitasoa. Teini-iässä urheilu jäi sitten kokonaan pois, ei kai vaan kiinnostanut enkä tainnut ees ajatella asiaa juurikaan. Löysin liikunnan kunnolla vasta yli 20-vuotiaana, kun päädyin puolivahingossa opiskelija-asuntolan ilmaiselle kuntosalille ja aloin ottaa salitreenaamisesta kunnolla selvää. Viihdyin kuntosaleilla aktiivisesti jotain 3-4 vuotta, kunnes viime syksynä liityin crossfit-salille. Kunto on nyt selvästi paras koskaan ja vaikuttaisi kasvavan koko ajan, samaa tahtia kuin innostuskin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että koulun liikuntatunnit (ainakaan omana aikana) eivät ole sinnä päinkään, mikä lapsia voisi kiinnostaa, vaan talvet pelataan sählyä ja kesät pesistä, niin ei siinä varmaan kukaan tunne olevansa hirveän hyvä. Mahtavaa, että olet löytänyt oman lajin, vaikka liikunta on välillä jäänytkin! Siitä kannattaa pitää kiinni.:)

      Poista
  6. Mulla on aina ollut tarve liikkua tavalla tai toisella ja kokemusta on yli 60 vuotta. Lapsena maalla kesällä pallopelejä ja talvella hiihtoa, sillä oli sellaisia päiviä, kun kouluun ei kertakaikkiaan päässyt muuten kuin hiihtämällä (en kyllä ole koskaan kovin paljon siitä pitänyt). Opiskelupaikkakunnalla pari vuotta kävelyä. Parikymppisestä alkaen ohjattua perusjumppaa, stepaerobiciä yms. Jossain vaiheessa alkoi lentopallo ensin pihapelinä naapurien kanssa ja myöhemmin talvikausina urheiluseuran salivuoroilla pari kertaa viikossa ja jatkuu yhä. Olen myös pyöräillyt jonkin verran koko ikäni, mutta vuonna 1996 ostin 24 vaihteisen hybridipyörän ja eka vuonna ajelin sillä 3000 km työmatkoja ym, mutta nykyisin vain noin 1000 km kesässä (sillä samalla Nishikillä). Talvella en pyöräile, mutta kävelen sauvojen kanssa ja ilman 3-4 kertaa viikossa. Kyllä liikkuminen on mulle jonkinlainen tauti, hyvä sellainen, ei siitä pääse eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkä ja monipuolinen liikuntahistoria sinulla, sanoisin! Noin sen pitää mennäkin, että liikuntalajit kehittyy ja vaihtuu ihmisen mukana, mutta aina on jotakin mieleistä menossa. Se on onneksi hyvä tauti ja riippuvuus ja ehkäiseekin vielä vakavampia vaivoja.;)

      Poista
  7. Itse inhosin liikuntaa koko lapsuuteni, koska olin yksinkertaisesti vaan paska kaikessa :D Ratsastusta harrastin, mut kenenkään mielestä se ei oo liikuntaa, no eipähän tietenkään vaikka hiki kypärässä taistelet ponin kanssa sen tunnin ajan et se viittis mennä eteenpäin pohkeet tulessa tai ettei se mene liian kovaa vauhtia kädet tulessa.

    Lapsena aina haaveilin mitaleista, mutta enhän mä koskaan mitään koulun yleisurheilukisoista voittanut ;) Liikunnan löysin ekan kerran 18-vuotiaana ja tokan kerran viime kesänä ja toivon et tää on pysyvää :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että ne lapsille tarjotut liikuntalajit on aina sitä samaa yleisurheilua, jalkapalloa, jääkiekkoa tai balettitanssia. Ja jos niissä ei ole hyvä tai ne eivät maistu, tulee harha, että kaikki liikunta on hirveetä ja kamalaa. Eikä koululiikunta yleensä paranna asiaa.:D
      Kun urheilukipinän saa kunnolla päälle, ei se siitä kovin helposti nujerru!:)

      Poista
  8. Morjens,

    oon lukenut tätä sun blogia tovin ja haluisin kysyä, minkälaista treeniä teet? Minkälaisia liikkeitä teet salilla? Onks sulla treeniohjelmaa vai sävellätkö vapaasti?

    Pidät tosi hyvää blogia, positiivisuus ja rentous näkyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moro ja kiitos paljon!
      Tänä talvena olen tehnyt aeroobiset reenit lähinnä pyörällä, yleensä 1-3 kertaa viikossa ja salilla käyn neljä kertaa viikossa. Nyt on menossa kymmenen viikon treeniohjelma Muscle Challlenge, se on Mentulan suunnittelema nelijakoinen ohjelma ja se on ihan vapaasti netissä käytettävissä. Vähän ehkä liian pientä näpertelyä mun makuun. Aiemmin oon tehnyt pääasiassa kaksi- tai kolmijakoista ohjelmaa ja yleensä enemmän voimaan painottaen. Suunnittelen nää ohjelmat yhdessä Rahkaäijän kanssa, mutta saatan vaihdella liikkeitä vähän fiiliksen mukaan. Perusrunko on siis aina olemassa, jonka sisällä voi vähän säveltää.
      Vannon salitreenissä vapaiden painojen nimeen ja lemppareita onkin isot perusliikkeet, kuten maastaveto. :)

      Poista
  9. Olipa mahtavaa luettavaa. Minä olen liikkunut oikeasti vasta 3,5 vuotta ja ikää on sentään aika tavalla. Kaikki lapsuus ja nuoruus ajan liikunta oli aika pakkoa ja en siis todellakaan ole voittanut yhtään hiihtokilpailua, mutta jotain lohdutuspalkintolusikoita on vanhemmillani vieläkin käytössä. :D

    Mutta hitsi vieköön, minusta tuntuu, että olen löytänyt oman paikkani. Kuulat ja voiman kehittäminen tuskin koskaan enää katoaa elämästä ja minigolf se vasta yllärilaji onkin. Polkupyöräily on myös juttu, joka takuulla on ja pysyy. Varmasti sitä vielä löytää kaikenlaista muutakin, mutta ehkä ydin on jo tuossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiihtokilpailut on mielestäni vähän väärä keino innostaa lapsia liikkumaan, ne joita ei kiinnostaa, tuskin innostuvat hiihtämään myöhemminkään saatuaan kämäsen palkintolusikan.:D
      Musta on todella hienoa että olet löytänyt omat jutut, harrastat juuri niitä asioita, joita haluat ja liikunnanilo tulee kuin itsestään!

      Poista
  10. Mie oon sieltä pimeeltä maaseudulta se räkänokka joka voitti aina ne koulujen väliset hiihtokisat... aina paitti vikana vuonna ja siihen loppukin sitten se harrastus (ai miten nii ei kestä pää häviöö???) :) . Sitten mentiin monta vuotta satunnaisten harrastusten parissa, airopikkii (ei oo miun laji todellakaan), salia, kuntonyrkkeilyy, vähän jotain hölkän tapasta. Sitten mies innostu maastopyöräilystä ja kasas ite miule äitienpäivälahjaks fillarin. Olin mustelmilla ekat 3kk niitten lukkopolkimien tautta, mutta sydän oli pakahtuu onnesta, oma laji oli löytyny. Viime syksynä sitten rohkaistuin ottamaan juoksuaskelia niillä samoilla pyöräreiteillä ja huomasin löytäneeni lajini nro 2 ja hiihto on kanssa alkanu pitkän tauon jälkeen maistuu. Lajilla ei siis taida olla meikän kohdalla väliä, kunhan se tapahtuu luontoäiteen helmoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä jonkun ne hiihtokisat aina tarvii voittaakin.;)
      Mutta kuinka hieno äitienpäivälahja, suorastaan joka naisen unelma! Ja jaan tuon tunteen sydämen pakahtumisesta pyörän päällä, sellanen olo, että tekis mieli vaan hihkua, kun on niin ihanaa. Luontoäitee on siitä armollinen, että se ei ota aikaa tai moiti suorituksista, saa saa purtaa ihan rauhassa!

      Poista