Lyhyt liikuntahistoriikki

Lyhyt ja ytimekäs ennätyksellisen pitkä liikuntahistoriikki alkaa aika kaukaa. (Pahimman näännytyksen välttämiseksi muutama aihetta liippaava kuva viime vuosilta.) Isä oli mukana järjestämässä paikallisen urheiluseuran hiihtokilpailuja ja jotta saatiin osallistujia, munkin oli tietenkin hiihdettävä. Samanikäisiä tyttöjä oli kylällä lisäkseni tasan kolme, joista kaksi kieltäytyi hiihtämästä ja kolmas harrasti suureksi epäonnekseni hiihtoa. Tämälleen sama kuvio kesien yleisurheilukilpailussa, hiihtäjätyttö harrasti myös yleisurheilua. Mutta mua se ei varsinaisesti haitannut, laatikot on täynnä hopeamitaleita ja II-lusikoita, ja sain järjestellä numerolaput kotona ennen kisoja ja joskus pääsin karkkikauppaan mukaan valitsemaan lohdutuspalkintokarkkeja. Ja sehän vasta olikin vallan harmi, jos osallistujia pienissä urheilukisoissa oli odotettua vähemmän ja palkintokarkkeja saattoi jäädä yli!

Punahilkka metsässä

Ala-asteikäisenä dominoin kuulantyönnössä ja maastojuoksussa, jälkimmäisessä olin koulujen välisissä kisoissa kerran peräti neljäs, sen jälkeen saatoin olla vähän leuhka (yleisurheilijatyttökin taisi kuulla mun ylivertaisista maastojuoksukyvyistä...) Kuulantyönnön salaisuus sen sijaan oli näyttävä ja kuuluva karjaisu jokaisella työntökerralla, muut tytöt korkeintaan vähän vinkui. Kun kerran oltiin vahvasti maaseudulla, siellä missä ihan oikeasti on talvella tosi pimeetä, harrastusmahdollisuuksia oli niukanlaisesti, mutta omatoiminen hiihtely, pyöräily ja yleinen säntäily paikkasi balettituntien vajeen. Ja joidenkin mielestä uskomattoman onnekasta, mutta me käyty yläasteella koskaan uimahallissa uimassa. Ala-asteellakaan hädin tuskin kerran Kalevan uimahallissa, mutta onneksi luokkakaverini kotiranta oli aivan vieressä.

Hervannan mäkihyppymäen rappuset, aito juoksukunnon viimeistelijä

Yläasteella ollessani polveni tähystettiin ja siitä seurasi pitkä tappelu rutisevan polven kanssa. (Tällä hetkellä tilanne on Anni - polvi 6-0.) Lääkäri suositteli jalkojen lihasten vahvistamista ja pyöräilylenkeistä tuli pidempiä, aiemmin niiden rajoittuessa lähinnä koti-uimaranta-mummula -akselilla. On hankalasta polvesta jotain hyötyäkin ollut. Yläasteella harhauduin valitsemaan valinnaisena kurssina (varmaan kavereiden painostuksesta) Tanssien ja bicaten -kurssin, joka oli yhtä suurta kärsimystä. Viimeisenä niittinä oli "pohjatyö", piti suunnitella omat sulavat muuvsit ja opettaa ne muille. Ennen tätä suurta kohdalleni osuvaa airopikki-tragikomediaa vaadin päästä tietotekniikka-kurssille rutisevaan polveeni vedoten. Sain poikkeusluvan kurssin vaihtoon, ja sen jälkeen olen pysynyt melko kaukana kaikista tanssillisista ryhmäliikuntamuodoista.

Matkalla jonnekin joskus paikassa jossain. Sen vaan muistan, että kylmä oli, vaikka aurinko paistoi.

Pyöräily kolahti jo teininä kovaa. mutta koska edellä mainittu pimeys ja lumi haittasi harrastusta huomattavasti talvisin, aloin juoksemaan. Alkuun se oli ihan kamalaa, eikä tarkoitusperätkään kummunneet aivan puhtaasti liikunnanilosta, mutta juokseminen jäi vahvasti kuvioihin. Olin 16-vuotias ja ihan pöhkö, kun muutin Tampereelle ja täällä tajusin ihmeellisiä asioita. Ensimmäinen oli niinkin mullistava asia, kuin jatkuva valo, koskaan ei tule oikeasti pimeää. Talvi-iltanakin saattoi lähteä lenkille! Toinen hämmästys oli kilometritolkulla ihania juostavia pururatoja ja polkuja. Unohtamatta tietenkään asfalttia, heti ensimmäisenä Tampere-syksynä huojuin talon parkkipaikalla rullaluistimilla. Se oli aivan uusi maailma!

Muutaman vuoden juoksu-harrastuksen jälkeen keksin mennä puolimaratonille. Se ei varsinaisesti ollut mikään hiottu prosessi, jossa juostaan joka viikko pk-lenkkejä ja vähän vauhdikkaampia siivuja välillä ja syödään optimaalisesti. Kunhan juoksin, ihan hyvin meni siihen nähden. Hölköttelin Ideaparkin puolimaratonin reilusti alle kahteen tuntiin, aika taisi olla peräti 1:58. Sen jälkeen suurin into juoksemiseen taittui ja menin kuntonyrkkeilykurssille. Aiemmin olin kokeillut kalpa-miekkailua peruskurssin verran, mutta polvi rutisi ja opettajakin oli vähän tylsämielinen. Kuntonyrkkeily oli aivan mahtavaa, löysin heti ensimmäisellä kerralla seurakseni pari hauskaa tyttöä, jotka löivät kovaa, mutta suurin prioroteetti oli yleensä miesasioiden päivittely. Lyötiin ilmeisesti oikeasti ihan kohtuulisesti, koska joskus meitä houkuteltiin kilpanyrkkeilyharjoitusten pariin, mutta jostain syystä nössiltiin, eikä menty.Vähän harmittaa!

Epäilemättä ensimmäisiä kunnon leukasarjoja

Muutaman vuoden jaksoin mätkiä säkkiä ja pistohanskoja, sitten ajattelin, että voisin lyödä ja etenkin potkia ihmisiä. Päädyinkin thainyrkkeilyn peruskurssille, ja se oli aivan oikea paikka mulle. Taas löysin mahtavia vakkaripareja itselleni ja ne tytöt vasta kovaa potkiikin! Thainyrkkeily on helppoa, mutta oikeasti aika monimutkaista. Treenit oli välillä tosi rankkoja ja olin sääristä olkapäihin mustelmilla, mutta hauskaa oli.
Jossakin vaiheessa tajusin, että multa puuttuu nopeus sekä raajoista että päästä, jotta olisin kova potkijamimmi. Samoihin aikoihin aloin käymään enemmän salilla ja koin hankalaksi yhdistää aivan mäsänä salitreenistä olevat lihakset vauhdikkaisiin thainyrkkeilytreenihin. Niinpä thainyrkkeily jäi, mutta elättelen vahvoja toiveita, että vielä joskus palaan jollain tapaa nyrkkeilyn pariin.

Pyöräily on pysynyt vahvasti koko ajan mukana, joskus kesätöissä käydessä parasta oli 20 kilometrin työmatka, jonka ajoin useimmiten pyörällä. Se oli jo silloin silkkaa nautintoa. Varsinainen aktiivipyöräily alkoi pari vuotta sitten, kun pohdin pyörän päivittämistä ja Lauri aivopesi mut ostamaan maastopyörän, Meridan. Sen jälkeen kaikki onkin ollut pelkkää ylämäkeä, tai alamäkeä, ihan miten vaan. Viime syksynä ostin maantiepyörän ja täpärin vasta vähän aikaa sitten. Pyörä per vuosi taitaa olla sopiva tahti?

Hetken aikaa meillä oli samanlaiset pyörät, mutta sitten Laurin pyörä lähti jonkun epärehellisen henkilön matkaan.

Sali-innostus lähti siitä, että halusin näyttää hyvältä ylioppilasjuhlissani ja Lauri näytti muutaman yksinkertaisen käsitreeniliikkeen. Tämän jälkeen heiluttelin reilun puoli vuotta käsipainoja satunnaisesti Hesarin luvun lomassa, aina silloin kun huvitti. Puolitoista vuotta sitten yhtenä lauantaina vaan päätin, että tästä lähtien käyn treenaan salilla neljä kertaa viikossa ja voisin myös syödä niin, että siitä olisi jotakin hyötyä. En tiedä millainen onnistumisennuste tällaisilla pikapäätöksillä on, mutta omalla kohdallani se meni aivan maaliin eikä loppua näy. Olin aiemmin kuvitellut jostakin syystä, että punttitreeni on jotenkin aivan liian vaikeeta mulle ja rutiseva polvikaan ei varmaan tykkäisi. Noh, ensimmäiset kyykkäyskerrat Lauri irvisteli ehkä pahemmin, kuin minä, eikä vähiten kymmenen metrin päähän kantautuvan polvirutinan vuoksi. Mutta kyykkääminen ja jalkatreeni muutenkin taisi olla lopulta avain onneen, nyt polvella on oikeasti tukenaan niitä lihaksia, joita se olisi tarvinut jo kauan sitten.

"Mä oon käynyt kuukauden salilla, huomaaks kukaan häh?" Joo, huomaa. Käsi on vähän tommonen ohuen sorttinen.

Näinä suurina elämäntapamuutoksien aikoina olen tosi iloinen siitä, että liikunta on aina kulkenut mukana. On tapahtunut korkeintaan jonkinlaista elämäntapaedistymistä. Liikunta on niin luonnollinen osa elämää, että varsinkaan ennen blogin kirjoittamista sitä tuli analysoitua hyvin vähän. Yhtä hyvin voisin kirjoittaa nukkumis- tai syömisblogia, ne kuuluu samalla tapaa elämääni kuin liikunta. Joskus tulee syötyä tai nukuttua vähän huonosti, mutta aina se korjaantuu. Sama koskee liikuntaa, joskus ehtii ja jaksaa enemmän, toisinaan vähemmän. Yleensä enemmän!

Suuret onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti tai edes katsoa kuvat! Ootko löytänyt oman paikkasi ja lajisi? Jos et, niin mikset? Voititko lapsena koskaan hiihtokilpailuja? Onko maalla ankeampi lapsuus? Kerro!