Parisuhdesporttailua

Käytiin äskettäin heittämässä pimeässä metsässä kevyt pyöräilylenkki, joka olikin koko jäätävän päivän kohokohta (mm. töissä yritin amputoida sormeni jättämällä ne kuormarullakon ja oven väliin...) ja polku oli varsinainen valtatie, leveä ja kova. Jälleen kerran lähdimme kaksin, minä ja Rahkaäijä, fillaroimaan ja matkalla listasinkin parisuhdeurheilun parhaita puolia. Blogin alkutaipaleista asti Lauri-Rahkaäijä on ollut toinen päähahamoista ja yhteinen sporttailuharrastus ei ole siihen ihan vähäisin syy. Joskus mietinkin, että blogin nimi voisi olla yhtä hyvin "Rahkamuija ja sen äijä". Mutta Rahkaäijää ei vaan voi rajata tarinoiden ulkopuolelle, on se sen verran värikäs hahmo!

Pippuripurkki kaatu. Mutta hetkinen, siinähän toinen punnertaa niin kovaa, että yrjö lentää ja sadistinen persoonallinen raineri käskyttää tyytyväisenä vieressä. Näilläkin taitaa olla sellanen viha-rakkaus -urheilusuhde.

 Parasta parisuhteessa -listallani Top3:ssa on ehdottomasti se, että on aina liikuntaseuraa. Koskaan ei tarvitse miettiä yksin salille lähtemistä, koska seuralainen on aina tarjolla. Pidän todella isona rikkautena sitä, että voimme yhdessä harrastaa, koska rooli parisuhteen ainoana liikunnan ystävänä ei olisi ainakaan minulle mieleinen. On todella helppoa, kun ikinä ei tarvitse selitellä toiselle, miksi liikuntaan menee aikaa ja energiaa, se toinen kyllä ymmärtää. Viisi polkupyörää kaksiossa, joka paikassa kuivuvat urheiluvaatteet ja ikuinen hera/palkkariämpäritorni keittiössä olisi paljon vaikeampi selittää sellaiselle, joka ei ymmärrä. Yhteisillä sporttituokioilla saa myös tosi paljon lisää "laatuaikaa" etenkin kaikkein hektisimpinä koulu-työ -rumbaviikkoina.

Saliurani aloitus on varmasti monelle tuttu tarina, kiinnostus kyti ja kun kuvioihin tuli treenaava mies, ei tarvittu kuin pieni ja hentoinen ohjaus salin suuntaan, niin olin jo aivan hurahtanut. Saliseuralaiseni on myös opettanut kaiken sen, mitä treenaamisesta tiedän ja kovempaa treenaaminen (myös juosten) on tullut tutuksi. Enkä ikinä olisi mennyt yksin juoksemaan Pyynikin rappusia, ei siinä vaan voi luovuttaa, kun toinen huutaa pää punaisena vieressä kannustuksia.  Toisen kannustus ja tuki onkin yksi parhaimmista asioita, etenkin salitreeneissä voin tiukkoihin sarjoihin pyytää persoonallista raineriani huutamaan viereen.
Olen kuitenkin tarkkana, milloin otan Rahkaäijältä kannustuksia vastaan. Joskus kannustushuudot menevät vähän övereiksi ja kesken sarjan alkaa vain naurattamaan tai toisinaan jo kymmenen toistoa tehtynä ei huvita kuulla "vielä viisi", haluan realistisia kannustuksia! Satunnaisesti salitreeniin saa mukavaa lisäraivoa pienistä sanaharkoista, joita kahdelle tulisieluiselle ihmiselle saattaa tulla, kun oikein tosissaan treenataan. Syyt ovat yleensä niinkin jalostuneita, kuin väärä kannustus tai sen puute tai "akkamainen valitus". Viimeistään seuraava sarja jäähdyttää tilanteen ennalleen ja raivo haihtuu.

Parisuhdepyöräily vuosimallia 2011, Näsijärven ympäri.

Miespuolisen asuinkumppanin olemassaolo on myös ihan ehdoton kaikkia pyöräjuttuja silmällä pitäen. Pyörän renkaan olen muutaman kerran itse pystynyt vaihtamaan, mutta muuten luotan kotimekaanikkoon täysin. Toisaalta päästän itseni liiankin helpolla, kun en jaksa perehtyä mihinkään jarrujen ja vaihteiden säätöihin, koska tiedän, että mikään ei ole niin viisas, kuin teekkari.
Pyöräilyseurani, joka ajaa lähes aina edellä, on myös samalla puhuva varoitusjärjestelmä, joka antaa tiedoituksia ajopinnasta tai polun kunnosta "Aja varovasti, tää tie on ihan jäässä." "Tossa on sitten hankala kivi ja heti perään paksu juuri." Perässä on helppoa ja mukavaa ajaa, mikää ei tule yllättäen vastaan.

En vaihtaisi yhteisiä urheiluharrastuksia (enkä etenkään sporttailuseuraan) mihinkään ja molemmat onkin asioista, joita täytyy vaalia. Parasta onkin, kun tietää, että on vuosia ja taas vuosia aikaa pyöräillä ja nostaa rautaa yhdessä! Tulipas siirappia, yöh.

Tuleeko mieleen muita parisuhdeurheilun hyviä puolia? Vai onko sporttailu parempaa yksin?

Rahkalaskuri: 82