lauantai 30. elokuuta 2014

Yhden pienen tytön tarina

Rahkamuija ottaa harvoin kantaa mihinkään ajankohtaiseen aiheeseen, mutta nyt on ehkä pakko. En ehkä vaikuta siltä, että mua olisi joskus joku voinut kiusata koulussa, mutta totuus on toinen. Meikä on käynyt pienen kyläkoulun ja pienen yläasteen ja jonkun mielestä se varmaan kuulostaa ihanalta idylliltä, jossa kasvaa vain tasapainoisia lapsukaisia. Hah! Kolmannella luokalla jouduin vuotta vanhemman tytön hampaisiin. Tyttö otti mut silmätikukseen ja kyttäsi jatkuvasti tekemisiäni ja keksi virheitä kaikesta mitä teen ja aina väliin muisti myös vähän nälviä. Tälle tuli piste, kun äitini puuttui asiaan ja otti yhteyttä opettajaan. Muistaakseni tyttö perheineen muutti pois melko pian, eikä myöhempiä yhteenottoja tullut.
Pari vuotta myöhemmin oman luokkani muut tytöt lyöttäytyivät kimppaan ja jäin ulkopuolelle. Kyllä te tiedätte, sellasta selän takana supattelua ja nauruskelua ja ilkeilyä. Olin vielä hyvä koulussa, eikä se parantanut tilannetta yhtään. Luin tänään Petran postauksen aiheesta ja tunnistin siinä tuttuja piirteitä. Yritin olla vähän huonompi koulussa kuin oikeasti olin, että kukaan ei olisi kiinnittänyt niin paljon huomiota muhun kun "Anni sai taaaaaas kympin." Konflikti muiden tyttöjen laukesi taas, kun äiti otti asian hoitaakseen ja ehkä myös siihen, että muilla tytöillä meni vähän sukset ristiin keskenään ja joku heistä tarvitsi taas kaveria musta. Olen miettinyt paljon, että miten muut tytöt kokivat tilanteet. Ymmärsivätkö he lainkaan kiusanneensa vai onko viidennen luoka syksy mahdollisesti pyyhkiytynyt kokonaan pois muistista? Oli miten oli, sieltä juontaa varmasti epäluulooni kaikenlaiseen naisten väliseen nokkimiseen ja liittoutumiseen. En pidä sellasesta yhtään.
Useamman vuoden olikin varsin rauhallista ja mulla oli yläasteella tosi hyviä kavereita. Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan vaihteessa elämääni tuli kuitenkin punk-musiikki. Töyhtötukka ja ketjut farkuissa ei ilmeisesti sopinut pienen kylän konservatiiviseen tunnelmaan ja taas olin silmätikkuna. Tällä kertaa vuoden nuoremmat pojat aloittivat välituntihuutelun. Yläasteen aulassa oli penkkejä, joilla kasiluokan kovisliiga piti päämajaansa ja ohi kulkiessa sain kuulla mitä yllätyksellisintä settiä. "Ruma lehmä! Natsi!" Mulla ei ole mitään muistikuvia, jatkuiko tätä kaksi viikkoa vai puoli vuotta tai mihin se loppui, mutta kyllä se silloin harmitti. 15-vuotias tyttö ei halua kuulla pojilta olevansa ruma lehmä. Käsittääkseni nämä pojat eivät ole nykyisin varsinaisia yhteiskunnan tukipilareita, enkä suoraan sanottuna osaa olla erityisen harmissaan heidän puolestaan.

Mulla on aivan nollatoleranssi kaikenlaista kiusaamista, syrjimistä ja ilkeilyä kohtaan ja koska mulla ei ole erityisen suurta kynnystä puuttua muiden asioihin, olen ojentanut ihan tuntemattomiakin lapsia, vaikka se voisi näyttää siltä, että läppä läppä, ei me oikeesti painita. Toiselle se voi ehkä olla läppä, mutta sille kasan alimmaisena olevalle ei. Samoin suututtaa joka kerta, kun luen sitä tavallista tarinaa, että loukkaantunut juoppo/vanhus/lapsi/mikä hyvänsä on pää kainalossa tarvinut apua, eikä kukaan ole pysähtynyt. Sitten joukolla päivitellään Facebookissa, että kuka kehtaa olla pysähtymättä ja antamatta apua. Mutta silti niin käy aina vaan uudelleen. Mun mielestä olisi aika lopettaa laput silmillä kulkeminen ja puuttua muiden ihmisten asioihin. Joskus se varmasti menee vikaan ja palkkioksi saa vain vihaisen katseen, mutta ketä oikeasti haittaa, jos vieras ihminen tarjoaa apuaan?
Rahkamuija ei hyväksy kiusaamista missään muodossa ja kehottaa kanssaihmisiä valppauteen, ettet sä ole se, joka kulkee ohi ja miettii, että olisko pitänyt auttaa tai puuttua.
Lukiolaisten liiton #kutsumua on paras kampanja sosiaalisessa mediassa pitkään aikaan!

12 kommenttia:

  1. Go Rahkamuija! Ite oon myös käynyt kouluni pikkukylässä ja mulle se taas toimi just päinvastoin, kuin sulle ja väitän, että osaksi sen takia oon saanut elää niin rauhassa ja ilman kiusausta. Mutta tiedän ja muistan kyllä, että kaikille ei niin onnellisesti käynyt ja muistan myös, kun yläasteella sekä oppilaat että opettajat täyttivät saman kyselyn koulukiusausta koskien. Opettajien vastausten mukaan kiusaamista ei koulussa juurikaan esiintynyt, mutta jostain syystä oppilaiden vastaukset puhuivat voimakkaasti tätä vastaan... Ei esiintynyt vai eikö vain kiinnostanut huomata?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi paljon varmasti riippuu siitä, millasia lapsia sinne pieneen kouluun osuu. Pienen porukan keskinäistä ilmapiiriä voi jo muutamakin häiritä tosi paljon. Oon miettinyt myös, että isossa koulussa tyhmiä tyyppejä voi vältellä ja olla muiden kanssa, mutta pienessä koulussa on vähän paha olla ronkeli kavereiden suhteen tai jää yksin. Meillä myös opettajat vaihtui aika tiuhaan, joten ne ei aina välttämättä ollut perillä kaikista kuvioista. Suurin osa ala-asteesta oli kuitenkin mukavaa aika ja pieni koulu on pääasiassa hieno juttu. :)
      Toi on mielenkiintonen ilmiö, että opettajien mukaan omassa koulussa ei esiinny kiusaamista ollenkaan. Voiko sellasta koulua olla olemassakaan?

      Poista
  2. Persiistä tuo. Mulla ei ole ihan noin pahoja kokemuksia, mutta kouluporukan ulkopuolella sitä on itsekin saanut kasvaa aimo osan elosta. Tämä on kyllä minustakin ihan paras kamppis hetkeen. (Voittaa ice bucketin anyday.) Olen ihan samaa mieltä tuosta puuttumisestakin. Se on ihan hirveän surullista, miten kukaan ei pysähdy auttamaan, kun "asia ei minulle kuulu" tai "kyllä joku muu." Kyllä minä olen arvostanut joka kerta, kun joku on tullut kysymään, onko kaikki ok, jos on esimerkiksi joku örkki liimautunut baarissa kylkeen, vaikka itse handlaisinkin tilanteen ihan hyvin. Kiva tietää, että joku pitää selustaa. Niin pitäisi olla muuallakin, kaikilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ice bucket on ihan pimee, kukaan ei muista kolmen viikon päästä miks jäävettä piti kaataa päälleen. :D
      Mä en tajua miten ei muka kuulu itselle, jos vaikka joku makaa tiedottomana maassa. Siinä kohtaa voi miettiä itsensä tai jonkun läheisen samaan tilanteeseen ja miettiä sitä oikein tarkkaan. Niin sen pitäisikin olla, että voisi luottaa siihen, että kanssaihmiset auttaa, jos jotain käy, mutta en tiedä kannattaako sen varaan enää laskea.

      Poista
  3. Kun näkee äitinä ennen niin iloisen ja elämänmyönteisen lapsensa sulkeutuvan ja olevan jostakin surullinen, niin se tuntuu pahalta. Ja kun tajuaa lapsensa murheen johtuvan oman kylän tyttöjen kiusaamisesta, niin se tuntuu jo todella pahalta. Silloin tekee lapsensa eteen kaiken mahdollisen. Meidän aikuisten on aina puututtava kiusaamiseen, vaikka lapsi sen koston pelossa kieltäisikin. Tämä on myös Rahkamuijan tositarinan opetus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tämä tositarina herättää mahdollisimman paljon ajatuksia.
      Varmaan moni muukin kiusattu pelkää aivan hulluna, että kaikki vaan pahenee, jos asiaan puututaan. Muistan kyllä miltä se tuntui. Mutta se on nimenomaan aikuisten tehtävä pitää huoli siitä, ettei niin käy, vaan että kiusaamiselle tulee stoppi!

      Poista
  4. Tää on kyllä ollut hyvä kamppis ja saanut mutkin pohtimaan omia ennakkoluulojani. En ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi naiset eivät automaattisesti kohtele omaa sukupuoltaan tasavertaisesti ja vedä yhtä köyttä. Miehiä sitä vastoin jännitän etukäteen ja odotan jotain pahaa sanomista. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä juontaa juurensa nimenomaan siihen yläasteen aikaiseen kiusaamiseen. Se jättää jäljen kun herkässä iässä vastakkaselta sukupuolelta tulee vain negatiivista sanottavaa.

    Naisiin sitä vastoin luotan automaattisesti ja tämä sitten välillä on kostautunutkin. En silti allekirjoita sitäkään, että naiset eivät tulisi keskenään toimeen ja muuta sontaa. Jos päättää olla muita parempi, niin taitaa olla aivan sama mitä jalkojen välissä on, koska ikävä tyyppi on ikävä tyyppi.

    Muhun tuo kiusaaminen on onneksi vaikuttanut ainoastaan positiivisesti, eli en ainakaan tuomitse toisia heti ensivaikutelman perusteella, vaan mielelläni otan selvää ihmisestä vähän paremmin ennen minkäänlaisen mielipiteen muodostamistä.
    Sullakin vaikuttaa lisänneen enemmän juuri tuota sydämen sivistystä, se on hyvä. Ei pidä antaa tuollaisen katkeroittaa loppuelämäksi vaan ottaa opiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä myös kavahdan joskus sellasia nuoria poikia porukassa, koska tulee jotenkin mieleen, että kohta ne huutelee jotain. Mutta oikeesti ne tuskin varmasti edes huomaa mun tai kenenkään muum kulkevan ohi.
      Ei se tosiaan ole mikään lähtökohta, että naiset puukottaa selkään minkä kerkiää, mutta jotkut ovat tietty aika taitavia siinä asiassa. Ajattelen kuitenkin, että naisten pitäis entistä enemmän pitää toisten puoliaan ja vähentää etenkin turhaa kateutta ja keskinäistä katkeruutta.
      Tosi hyvä, että oot pystynyt kääntämään vaikeudet sosiaaliseksi voimavaraksi. Mä koen, että kiusaaminen on lisännyt empaattisuutta ja ymmärrystä heikommassa asemassa olevia kohtaan, eikä tosiaan tule mieleen syyttää kiusattuja itseään kiusaamisesta, vaikka sitäkin joskus näkee.

      Poista
  5. Ainakin näin blogin kautta oon saanut sellasen kuvan et susta on kasvanu vahva nainen, kaikesta ikävästä (tai ehkä sen takia) huolimatta :) Voisi kuvitella, että ilkeät sanat satuttavat pahasti, mutta hyljeksintä ja ulkopuolelle jättäminen voi tuntuu vielä pahemmalta, kun ihmisellä on niin suuri tarve kuulua joukkoon. Olit rohkea, kun avauduit tarinastasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tytöt on siitä julmia, että yhtäkkiä vaan päätetään että ton kanssa ei enää olla ja se kyllä repii kenet tahansa hajalle ajan kuluessa. Mä oon vuosien aikana miettinyt nää jutut monta kertaa läpi, ja huomasin tätä kirjottaessa, että piti oikein kaivella tapahtumien kulkua muistista, joten mennyt on todellakin mennyttä. Tiedän, että monia tämmöset asiat piinaa lopun elämää, mutta mä pystyn palaan tähän ilman suurempia tunnekuohuja. Ja kiitos omasta postauksestasi, se innotti mut kirjottaan! :)

      Poista
  6. Mullakin on aika samankaltaisia kokemuksia, ala-asteella suljettiin porukasta pois ja muistan yhdenkin taulapään joka varmaan läpi ala- ja yläasteenkin jaksoi kitistä ja haukkua siitä että olin hyvä koulussa. Harmillista on se, että kotona asiat oli vielä enemmän ns. vituillaan, enkä koskaan uskaltanut kiusaamisesta kertoa. Omanarvontuntoa on joutunut sitten itsekseen kaivelemaan esiin parinkympin paremmalla puolen, mutta onneksi se alkaa jo löytyä eikä enää yliopistossa hävetä olla aina se, joka vastaa kaikkeen.... Hyvää lienee se, että kaikenlaiselle nimittelylle on herkistynyt ja kynnys lopettaa toisten paskanjauhanta on madaltunut.
    p.s. paint-taiteilijan sydäntäni lämmittää tämä blogi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä juttu, kuinka joitakin voi muiden ihmisten onnistuminen provoisoida niin kovasti. Toivottavasti se taulapää miettii joskus tekemisiään. Ja toi on varmasti ollut äärimmäisen hankala tilanne, jos kotoa ei ole ollut tukea tarjolla. Onneks et kuitenkaan ole lannistunut, kyllä meitä "kaikkiin kysymyksiin vastaajia" tarvitaan tässä maailmassa. :)
      Kiitos, yritän edistää Paint-taidetta kaikin mahdollisin tavoin!

      Poista