perjantai 18. marraskuuta 2016

Rotukissa vai kotikissa?

Kun olin lapsi, ensimmäinen kissa, jonka kanssa olin enemmän tekemisissä, oli keltaraidallinen Kalle-kissa, joka hengaili navettakissana mummulassa. Kalle on jäänyt mieleen ystävällisenä möllykkänä, joka kulki ihmisten perässä ympäri pihaa ja piti tontin hiiret ruodussa. Myöhemmin meillä kotona oli Assi-kissa, joka kunnon maalaiskattina viihtyi talvella välillä sisällä, mutta saattoi olla kesällä monta päivää liesussa. Samoin muillakin tutuilla ja sukulaisilla oli tavallisia maalaiskissoja. Ainoastaan meidän yhdellä tutulla oli erikoisempia kissoja, koska hän kasvatti turkkilaisia van -kissoja, joita olikin koko talo täynnä. En koskaan nähnyt sen suurempaa eroa navettakissan tai tällaisen pitkäkarvaisen rotukissan välillä. Kissa kun kissa, se on ihana!
Nyt mummulassa hengailee Nelli-kissa, jolla erittäin persoonallinen taipumus nuolla ihmisiä. Siis nuoleminen on sille suorastaan pakkomielle!
Kun aikuisena harkitsin kissaa (=ruinasin Rahkaäijältä lupaa ottaa sellainen), niin oli aika selvää, että haluan abessinialaisen. Tämä abyhullutus on lähtöisin Rahkaäijän kotoa, jossa on ollut kaksi abessinialaista, joista toisen eli Leksaan ehdin tutustua. Leksa oli uskomattoman ihmisrakas ja kaunis kissa ja ajattelin, että jos saisin edes palan Leksan ihanuudesta, olisin ikionnellinen. Ja Leoko on muuten juuri kuin Leksa! Vielä vähän nuori ja levoton, mutta ihan yhtä ystävällinen ja rakastava. Ensimmäinen rotukissa oli siis tietoinen valinta ja toiseksi kissaksi ajattelin maatiaskissaa, koska ajattelin, että mun rahat ei riitä enää toiseen rotukissaan. Kohtalo kuitenkin heitti meidät yhteen Leo-kissan kanssa ja niin meille tuli myös bengali.
Tässä mun aby-inspiraatio Leksa, joka oli moneen kertaan palkittu Italian tuontikissa. Voi että mää rakastin tätä kissaa!
Miten tämä elo sitten eroaa rotukissojen kanssa verrattuna tavallisiin kotikissoihin? Ei paljoakaan. Leoko ja Leo on kuitenkin paljon seurallisempia kuin monet maatiaiskissat. Aika yleinen käsitys kissoista on se, että vieraiden saapuessa ne painaa sängyn alle karkuun ja korkeintaan sieltä sähisee ihmisille. Meidän pojat sen sijaan on aina vieraita vastassa ovella ja kaikki ihmiset käydään nuuhkimassa ja morjestamassa. Ja jos sattuu tulemaan oikein jännä vieras, saatetaan tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta, kuten hypätä olkapäälle tai tunkeutua käsilaukkuun. 
Oltiin tänään Leokon ja Leon kans päikkäreillä.
Jos meidän abya eli Leokoa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi varmaan läheisyydenkipeä. Leoko viihtyy myös omissa oloissaan, mutta silloin kun se haluaa huomiota, se tulee todella lähelle eli mieluiten naaman päälle makaamaan ja kuolaamaan. Leo bengalia taas voisi luonnehtia sanalla seurallinen. Nyt varsinkin kun tehdään kotona töitä, on tullut huomattua, että Leo on aina siellä missä ihmisetkin ja se vaatii huomiota ja äksöniä. Varmaan koko ajan saisi olla heittämässä palloa tai keksimässä muita virikkeitä sille.
Pojat saunoo! Ne parkkeeraa lauteille aina kun me ollaan lopetettu löylyttely.
 Kissaroduissa on paljon eroja ja niistä eroista kannattaa ottaa selvää etukäteen. Yksi seikka, jonka näen rotukissan etuna, on se, että tietää suunnilleen mitä saa, koska kullakin rodulla on aina omat ominaispiirteet ja luonteenlaadut. Toki yksilöllisiä erojakin on, mutta esimerkiksi varmaan kaikki bengalit kaipaavat paljon virikkeitä ja lähes kaikki abyt ovat erittäin ihmisrakkaita. Tietysti on poikkeuksia sääntöihin, bengalia usein kuvataan ketteräksi roduksi, joka on hyvä hyppimään, mutta Leo on erittäin kömpelö ja yllättävän usein sen hypyt päätyy noloihin mahalaskuihin.
Menin päivänä eräänä laittamaan pyykkejä koneeseen, mutta edellisellä käyttäjällä olikin vielä vuoro kesken.
On vähän harhaanjohtavaa puhua rotukissoista yhtenä massana, koska rotuja on kymmeniä erilaisia. Ei kaikki koirarodutkaan ole samanlaisia, osa on pieniä, osa isoja, osa aktiivisia ja osa rauhallisempia. Joskus on tullut vastaan sellainen mielipide, että mitä järkeä maksaa kissasta melkein tonnin, kun niitä voi hakea tuolta  jostain navetan alta melkein ilmaiseksi. Suurin osa koirista on kuitenkin jotain rotua ja harvoin niitä saa ilmaiseksi mistään.
Meillä kissat on tärkeä osa perhettä, eikä ne ole mitään kultakalan korvikkeita, joita vaan katsellaan ja joskus syötetään, vaan ne puuhailee keskenään ja meidän kanssa kaikenlaista. Mun mielestä on kiva, että kissa on perheenjäsen siinä missä vaikka koirakin ja meillä on tosi hienoluonteiset ja meille sopivat kissat. Ihan yhtä arvokkaita ne olisi mulle, vaikka olisivatkin maatiaskissoja, luonteet voisivat kuitenkin olla vähän erilaisia silloin.
Luka on rodultaan ocicat ja se asuu Rahkaäijän isän luona. Ocicat näyttää hiukan bengalilta ja jos mun pitäisi kuvailla oceja yhdellä sanalla, niin se olisi äänekäs. Luka on jotain sata vuotta vanha, mutta sen ääni on edelleen erittäin kova ja valittava.
En usko, että rotukissan (taas vähän lavea määritelmä) ja maatiaskissan oppimiskyvyssä tai älykkyydessä on mitään eroa. Enemmän se on kiinni kissan luonteesta ja omistajan halusta opettaa kissaa. Ystävälläni Niina on komea löytömaatiaskissa Viljo, joka tulee sekin aina tervehtimään ovelle vieraita ja osaa vaikka mitä temppuja, joita Niina on sille opettanut. Meidän kotona ollut Assi-kissa, joka oli myös löytöeläintalosta haettu, hoksasi paljon juttuja. Nukuin vanhempien luona asuessa usein viikonloput piharakennuksessa ja kun olin lähdössä iltaisin sinne, ei Assille tarvinut sanoa muuta kuin "Assi, lähetään aittaan!" se tiesi mistä puhutaan ja lähti mun kanssan yöksi aittaan nukkumaan. Meidän Leoko taas tietää, että kun otetaan Nerf-leikkipyssy esiin, se pääsee juoksemaan vaahtomuoviluotien perässä. Kyllä kaikki kissat voivat oppia!
Tässä on komea Viljo-poika, joka osaa käskystä antaa tassua ja pyöriä ja vaikka mitä muuta!
Toisaalta Assi-kissan pentuaika jossakin vajan alla ja löytöeläintalossa oli hivenen rankka, joten se ei oikein koskaan oppinut luottamaan ihmisiin täysin. Kun kissa on sisällä ihmisten kanssa, tietää tasan mitä sen elämässä on menossa. Toisin on maalaiskissojen kanssa, jotka seikkailullaan voivat kohdata kovaakin kyytiä. 10-vuotiaana olin kaverin luona kylässä ja pidin sylissä heidän navettakissaa, joka täysin ilman syytä ja varoittamatta sai jonkinlaisen raivokohtauksen ja hyökkäsi kimppuuni. Jälki oli todella rumaa ja vielä 15 vuotta myöhemminkin tästä kohtaamisesta muistuttaa arvet kädessä ja sääressä. Näkisinkin, että hyvin pidetty ja terve rotukissa harvoin flippaa tällä tavalla, toki sekopäisiä poikkeuksiakin varmaan löytyy. Rotukissoissa on se hyvä puoli, että vain parhaiden yksilöiden annetaan lisääntyä, joten kaistapäisyys ei pääse periytymään. Toisin on vapaana kulkevilla kissoilla, joilta on paha mennä tivaamaan, että kukas on pentueen isä. Rotukissalla on aina paperit, joista selviää vanhemmat ja näillä tiedoilla pääsee käsiksi myös muuhun sukupuuhun.
Leoko ja Leo juuri tällä hetkellä.
Mä olen sydämeni jo kerran menettänyt abessinialaisille, joten siitä ei varmaan ole paluuta. (Jos muuten haluat abyn luonteen, mutta pitkäkarvaisen veijarin, niin tutusta somalikissaan, joka on rotuna abyn pitkäkarvainen versio.) Jos Rahkaäijän isällä ei olisi ollut Leksa-kissaa, meillä olisi ehkä joku löytöeläintalosta haettu ihana kissa. Mutta oli kissa millainen hyvänsä, toivoisin vähän arvonnousua kissoille lemmikkinä. Kissa ei ole mikään "vaan kissa". Edelleen hetken mielijohteesta haetaan kesällä pentu ilmaiseksi jostain maalta ja sitten syksyn tullen "annetaan sen ihan vapaasti ulkoilla" eli dumpataan se. Se, että kissan saa ilmaiseksi, ei tee siitä yhtään vähempiarvoista olentoa. Kissat on valtavan fiksuja otuksia, mutta joskus ihmisiä taitaa haitata se, että niillä on myös oma tahto, eikä ne ole samanlaisia kuin koirat. Kissan ei kuulu olla koira, kissa saa olla kissa ja sellaisena sitä pitää arvostaa.

Nyt suurta kissakeskustelua kehiin! Mikä on ollut elämäsi kissa? Kumpi on valintasi, maatiaskissa vai rotukissa? Miksi? Pitäisikö kissoja arvostaa enemmän? Kerro mielipiteesi nyt!

17 kommenttia:

  1. Meillä oli maatiaiskissa Rummukainen, kilpikonnavärillä 😄 se piti laittaa pois kun tulin allergiseksi ja nykyään olen enemmän koiraihmisiä 😅

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana nimi tuo Rummukainen! Voi harmi, että kissa joutui lähtemään, mutta onneks on muitakin kivoja eläimiä. :)

      Poista
  2. Ollut montakin elämäni kissaa kotona. Kaikki maatiaisia, mutta aina joku syönyt tai vienyt. Metsä kun on vieressä villeine eläimineen.

    Olen kissaihminen vaikka nyt onkin koira. Tykkään eläimistä ylipäätään, mutta kissa>koira. Koira on ehkä vähän liian miellyttämisen haluinen makuuni verrattuna kissaa, vaikka tuo turre osaakin olla melkoinen mulkero, kiero ainakin ja laskelmoiva paskiainen :D

    Otin sen sillä ajatuksella, että se veisi minut ulos, kun en oikein sopeutunut kaupunkielämään ja osannut lähteä itsekseni mihinkään. Ei sitä kyllä ole koskaan pahemmin lenkkeily kiinnostanu. Toinen mikä oli ajatuksena, että siivoaisi sotkuni keittiössä mennyt sekin aika metsään. Jotain tippuu ja pyydän sitä katsomaan, niin lähinnä saan mulkaisun, että yritänkö myrkyttää sen.

    Kissa on haaveissa ja olen aina, siis ihan aina, kun pienenä kissakirjasta löysin nahkakissan, niin halunnut sellaisen. Ne on niin viehättäviä ja niistä ei lähde karvaa :D T: neurootikko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kanssa tavallaan vierastan sitä koirien miellyttäsen halua. Kissa on tavallaan paljon itsenäisempi ja mikä parasta, kissaa ei tarvitse pissattaa ulkona. Voisin harkita jotain ihan pientä koiraa, jos se voisi tehdä pissit ja kakat tonne kissojen hiekkalaatikkoon. :D
      Sfinxit on kyllä superkauniita, mäkin voisin sellasen mielelläni ottaa!

      Poista
    2. Hehe, jännää miten samaa asiaa eri näkökannoilta voi käyttää perusteluna eri suuntiin. Mä nimenomaan EN haluaisi sisällä tarpeensa tekevää eläintä (tai jyrsijöiden kakka on kai aika kuivaa ja hajutonta?), mieluummin nautin päivittäisen pakkoannokseni ulkoilua ja noukin kakat hoidetuilta viheralueilta pois kuin tottuisin lievään pissanhajuun kotona.

      Poista
    3. Sitten on kyllä aika laiska hiekkalaatikon siivoaja, huonoa hiekkaa tai kiimainen kolli, jos kotona haisee koko ajan lievästi kissanpissa. :D Mä ulkoilutin joskus aika paljon sedän isoa koiraa ja se oli tosi ärsyttävää kiskoa sitä eteenpäin, kun sen oli jatkuvasti pakko pysähtyä haistelemaan muiden pissoja tai tökkimään jotain kakkoja. Päätin silloin jo, että tää ei ole mun pala kakkua, vaikka ulkoilusta tykkäänkin.

      Poista
  3. Korjattiin muutama kirjoitusvirhe.

    Ihmisen mielestä maatiaiset ja rotukissat ovat yhtä ihania. Tosin rotukissan luonne on paremmin tiedossa. Jos haluaa sisustuselementiksi sohvatyynyn on persialainen hyvä valinta. Jos enemmän toimintaa, mutta ei täystuhoa, on aby hyvä valinta. Emäntä ihastui alunperin näyttelyssä juuri abyn ulkonäköön.

    Kaverilla oli joskus vilikissaemon jälkeläinen. Tämä kissa ei koskaan ihan täysin sosiaalistunut ihmiseen. Saattoi kyllä talossa olla ihmistenkin seurassa kun sille päälle tuli, mutta pysytteli enimmäkseen omissa oloissaan. Vieraiden seurassa oli hieman arvaamaton. Saattoi vähän raapia, mutta ei mitenkään sen enempää repinyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kaikki kissat on ihania! Hyvin muuten tiivistetty, että jos haluaa toimintaa, mutta ei täystuhoa. Kuulostaa ihan abylta. :) Mä kanssa rakastan abyjen ulkonäköä ja tunnistan sellaisen kaikista mainoksista, kuvista ja videoista vaikka vaan ihan pienen hetken vilahtaisi. Aby on vaan niin aby!
      Se havainto mullakin on, että villikissan jälkeläiseistä ei tule koskaan täysin ihmisen ystävää, vaan aina ovat hiukan varuillaan.

      Poista
  4. Ikuisesti lämmöllä muistelen jo kauan sitten edesmennyttä Otto-kissaa, joka oli maailman mussukoin kisu ja rodultaan norjalainen metsäkissa. Vannoin että sellainen mulle tulisi jos kissan hankkisin. Koira kuitenkin tuli kuvioihin ja kissahaaveet jäivät vähän taka-alalle.

    Myöhemmin (ja oikeastaan edelleen)kärsin omantunnon-ongelmista, kun aloin miettiä kuinka paljon löytöeläintaloissa ja ulkomailla on sekarotuisia kissoja jotka ovat vailla kotia. Tuntui jotenkin väärältä ostaa rotukissa. Sitten kun olin vuosien saatossa oppinut koiranhoitoon, ajatus kissasta tuntui oudolta vaikkakin kiehtoi silti. Sitten miehen isosetä joutuikin vanhainkotiin ja Mirkku saapui meille, koska en tahtonut sen joutuvan mihinkään eläinsuojaan. Vaikkakin hän on hauska otus, tajusin ensimmäisinä viikkoina selvästi olevani koiraihminen. Kissanvessakin olisi vielä mennyt, mutta kun asiat sattuivat alkujärkytyksessä ihan muualle kuin laatikkoon.. Vierashuoneen sohvamme on saanut osansa tietyistä järkytyksen hetkistä, kun esim. kylppärin lattia onkin tänään liian märkä vaikka eilen sama kosteustaso ei estäny asiointia, huoh...

    Kissojen kohdalla sanoisin, että ne ovat superihania enkä voi pitää niistä näppejäni erossa, mutta ovat parhaimpia kun ne eivät ole omiani :)

    Jos aseella uhattaisiin, niin ottaisin ehdottomasti rotukissan, koska juuri niin kuin sanoit, saa lähes varmuudella mitä "tilaa". Suurin osa rotukissoista ovat "koiramaisempia" kuin maatiaiset juuri sen vuoksi kun taustat ovat tiedossa. Maatiaisten kohdalla, omani mukaan lukien, surullisinta on että ne ovat selvästi vielä enemmän kosketuksissa luontoon, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia siltikään selvitä ulkona ilman ihmistä, joten ainoa mahdollisuus on antaa niiden kököttää sisällä ja kyllästyä leluihinsa. Mirkusta olisi voinut tulla aktiivisempi jos olisimme saaneet hänet pentuna, mutta uskon että kuusi vuotta vanhan papan kanssa kerrostalokaksiossa ilman leluja tai muita virikkeitä teki tehtävänsä :(

    Ja ehdottomasti kissoja pitäisi arvostaa enemmän! En ymmärrä miten ihmiset malttavat päästää kissan oman onnensa nojaan ulos ja kun tulee törmäys auton kanssa niin sitten vaan hankitaan uusi o_O Sitten en ymmärrä ihmisiä, kuten juuri vanhoja ihmisiä jotka ajattelevat että kissan voi vaan ottaa ja pitää koristeena mitä ruokitaan ja jäljet pestään. Sitten ajatellaan että kissa nauttii kun saa nököttää sohvan kulmalla tai sylissä päivät pitkät ilman tekemistä. Parempi tietenkin sekin kun hylkäys katuojaan tai pahoinpitelijälle, mutta silti ärsyttää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, norjalaiset metsäkissat on ihania ja upeita!

      Niin, toi on totta, että Suomessakin kodittomia kissoja on aivan riittävästi. Siinä on vaan ehkä juuri se rotukissan vastakohta, että ei yhtään tiedä mitä saa. Toki sieltäkin pääsee vähän valikoimaan, mutta silti. Rotukissajakin on muuten runsaasti "käytettynä" tarjolla eli aikuisia kissoja, jotka etsii uutta kotia. Se voi olla hyvä kompromissi, jos tahtoo rotukissan, mutta antaa kodin jollekin, joka etsii sellaista.

      Se on kieltämättä kovaa touhua, kun kissat on ihan ketakäyttökamaa, eikä yhtään välitetä missä ne menee. Pahimmillaan päästetään leikkaamaton kissa seikkailemaan ja sitten on taas lisää kodittomia kissanpentuja.

      Poista
  5. Ensimmäinen on aina ensimmäinen, joten kyllä mun Miisuni on mun elämäni kissa, vaikka koko jengiä täysillä rakastankin.

    Rotukissoissa on sen "tiedät mitä saat" -puolen lisäksi se, että niistä karsitaan periytyvät sairaudet pois. Vanhemmat ihmiset hokevat, että maatiaiset ovat terveempiä, mutta ei se taida pitää paikkaansa. Maatiaisia ei vaan viedä niin paljoa lääkäriin. On niissäkin toki terveitä yksilöitä, mutta on sitten niitä sairaitakin. Ennen rotukateilla saattoi olla sisäsiittoisuutta ja perinnöllisiä tauteja, mutta ainakin ragdolleilla ollaan eheästä sukupuusta aika tarkkoja. Muista en osaa sanoa, kun en ole läheltä seurannut. Ainakin mun Unskini sukupuu syynättiin tarkkaan ennen kuin se pääsi painamaan heilaansa. Pennut syntyivät muuten eilen. <3 Mä tykkään näistä karvahanureista, joten unelmoin maine coonista.

    Meidän kolmas kissa, Svante, onkin sitten sellainen loukutettu laitoslapsi. Saas nähdä, mitä siitä tulee. Nyt se on asunut meillä kuukauden ja syö jo kädestä ja tuli just sohvalle katsomaan mun ja Unskin kanssa telkkaria. Mutta ei sitä vielä paijata saa. Mutta meillä on aikaa ja ymmärrystä. Mutta en ehkä ekaksi kissaksi ottaisi tällaista. :)

    Ja kyllä, kissa on aliarvostettu eläin. Sen huomaa varsinkin maalla, missä kissat saa juosta sikiämässä ympäriinsä ja tulee just tuollaisia Svanteja. Sekin raukka joutui odottamaan yli vuoden omaa kotia Vaasan kissatalossa. Ja kaikki eivät ole edes niin onnekkaita, että tulisivat loukutetuiksi. Mutta on asenteet muuttuneet jo paljon vaikka mun lapsuudesta. Joten toivo elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se unohtui mainita, että meidän Miisukka on kyllä ihan maatiainen, mutta silti eniten sylipuuhka meidän kissoista. Eli löytyy niistäkin seurakissoja, mutta toki tuurilla mennään.

      Miisu on kodinvaihtaja, jolla ehti olla ekan vuoden aikana ainakin kolme kotia. 9 kk meni, että se tuli syliin. Ja nyt se ei lähde siitä kulumallakaan. :D

      Poista
    2. Jep, kyllä ensimmäinen kissa aina sykähdyttää, koska se on se ensimmäinen!
      Hyvä pointti toi terveys. Vaan parhaat pääsee lisääntymään, niin kissat on henkisesti että fyysisesti hyväkuntosia. Varsinkin pienemmillä roduilla saa olla varmasti hyvin tarkkana, että kissat eivät ole sukua toisilleen. Mutta hyvä kasvattaja näkee kyllä vaivaa, eikä rahaa silmissään. Onnea Unskille! <3

      Ehkä tähän kissojen arvostamiseen auttaa se, että kissat nähdään yhä enemmän lemmikkinä, koska ennen niiden funktio oli vain pitää hiiret ja rotat pois nurkista. Ja nykyään ihmiset asuu yhä enemmän kaupungeissa, missä kissalle ei ole tätä "puhtaanapitotehtävää" niin uskon ja toivon, että kissojen heitteilejättö vähenee.

      Poista
  6. Meillä on kotona ollut kanssa maatiaisia ja molemmat jouduttiin lopettamaan ihan parin vuoden ikäisinä, kun sairastuivat. Vieläkin tulee surku, kun mietin niitä reppanoita.

    Mulle ei ollut nyt kissoja otettaessa tärkeintä se, onko rotu vai maatiainen, vaan halusin ehdottomasti pelastaa jonkun kodittoman. No hups, niitä tulikin sitten kaksin kappalein, vaikka yhtä lähdettiin katsomaan. Vaikka mitään tietoa ei ollut tuosta brittiläisestä, niin nää on kyllä kuin meille tehtyjä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kävipä teidän kissoilla huono tuuri! Meidän vanhempien maatiainen Assi-kissa eli 14-vuotiaaksi ja nyt siellä porskuttaa Aulis-kissa.

      Kyllä kissoja pitää kaksi aina olla! Kun on kaksi kissaa, niin vain yksi tuntuu vähän hassulta ajatukselta. Ja hyvä että löysitte teidän pallopäät, ne on ihania! <3

      Poista
  7. Onpas Leksa ollut melkoinen vonkale, aivan ihana!

    Mulla on ollut neljä kissaa, ja yksi niistä vielä elossa. Viirulla tosin on jonkinlainen kasvain (hyyvin hitaasti etenevä) suussa, joten ei meillä enää kovin pitkä yhteinen taival ole. Mutta tällä hetkellä siis tilanne rauhallinen. Kaksi kissaa otin Hesyltä sillä ajatuksella, että haluan vaan auttaa jotenkin. Tytöt olivat niin hurmaavia, että vuoden päästä Hesyltä tuli vielä kolmas, kolli-roikale. Se oli niin arka, että oli kaksi vuorokautta sohvan alla. Mutta toinen tytöistä hiipi sinne, asettui nenätysten sitä vasten ja kehräsi rauhoittavasti. Ja niistä tulikin sydänystävykset. En osaa valita elämäni kissaa, kaikki ovat olleet niin ihania persoonia. Mä vähän periaatteesta kallistun maatiaisten puolelle, kun niitä on niin paljon kodittomina, mutta melkein kissa kuin kissa <3.

    Teidän kissat on niiiiiiiin hurmaavia, voi itku :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leksa oli kyllä aikamoinen herra ja jakoi komeita geenejään eteenpäin useamman kerran. Harvoin tulee myöskään vastaan yhtä isoja pokaaleja, joita Leksa sai, se kun niitti mainetta ja kunniaa myös näyttelyissä.

      Ihana toi tarina kolliroikaleen tulosta. <3 Kyllä ne kissatkin tietää, milloin toinen lajitoveri tarvii vähän rauhoittavaa kehräystä. Samaa mieltä, että jokainen kissa on ihana. Ja se on mahtavaa, kuinka erilaisia nekin voi olla, jokainen varastaa sydämen omalla tavallaan.

      Poista