maanantai 22. helmikuuta 2016

Läskiä ja greippiä

En muista viime vuosilta talvea, jolloin olisin ajanut yhtä vähän maastopyörällä, kuin tänä talvena. Kelit on ollut vähän mitä on ja kun polkee työmatkat ja riehuu salilla monta kertaa viikossa, ei jää kauheasti aikaa tai paukkuja millekään megametsäpyöräilylle. Eilen kuitenkin taas muistin, miksi maastopyöräily on aivan parasta ja varsinkin talvella. Eilen ajelin mutkan tai oikeastaan aika monenkin kautta töihin ja seikkailin läskin kanssa metsässä. Edellisenä yönä oli satanut lunta ja monessa paikassa polut olivat vielä koskemattomia lumisateen jäljiltä. 
Riemukaari. 
Välillä en ollut ihan varma reitistäkään, kun polut oli vähän piilossa, mutta täällä cityn sykkeessä ei pääse suunta hukkumaan, kun koko ajan moottoritie jylisi jossakin päin. Oli kyllä todellinen läskikeli, kun keli oli melkein nollassa ja lunta kuitenkin jonkin verran. Pyörätiellä ajaessa tuntui, että ei täällä pääse mihinkään, mutta metsässä kulki hienosti.
Kannattaa vaan ajaa polkupyörällä, niin pysyy kumipuoli maata kohti. 
Melkein harmittaa niiden puolesta, jotka ei ole koskaan ajanut maastopyörällä talvella, koska se on vaan niin siistiä! Kaikki juuret ja muu pikkukiusa on lumen alla piilossa ja ajaminen on helppoa, hauskaa ja huoletonta. Ja läskipyörä on vienyt tämän jutun vielä ihan uudelle tasolle, kun ei paljon haittaa, vaikka polku olisi kadonnut melkein kokonaan. Läski kyllä puskee lumessa eteenpäin, kunhan polkijalla vaan kunto kestää.
Tarvittaessa läskipyörällä kiipeää myös vaikka puuhun!
Tänään kuitenkin tutustuin myös pyöräilyn pimeään puoleen. Ajelin paksupyörällä töihin ja olinkin melkein perillä, kunnes yhtäkkiä kaaduin. Se ei ollut tosiaan mikään läheltä piti -tilanne vaan aivan puhdas kaatuminen. Ei ollut edes kovin liukasta yleisesti, mutta aurattu pyörätie oli kiillottunut liukkaasti juuri siitä kohtaa ja eturengas lähti alta. Törmäsin maapalloon reisi ja kankku edellä ja seuraavaksi kylmän maan kohtasi myös olkapää ja pääkin taisi vähän hipaista tonttia. Hetken aikaa ihmettelin, että mitäs nyt kävi, mutta totesin, ettei käynyt kuinkaan ja jatkoin matkaa. Vähän tuntuu nyt niska jäykältä tömähdyksen jäljiltä, mutta reiteen ei tainnut edes tulla mustelmaa tästä toheloinnista. En muista koska olisin viimeksi noin kaatunut, koska aina maastossa tulee vähän kompuroitua, mutta yleensä ne on sellaisia, että ehtii reagoimaan ja ottamaan jalalla vastaan. Mutta selvästi osasin kaatua, koska otin iskun reiteen ja berberiin, enkä ottanut kädellä vastaan ollenkaan. Mahdollinen rannemurtuma vältetty!
Kaaduin pyörällä juhannuksena 2003 ja heti perään helmikuussa 2016. Ja siinä välissä jonkun kakskyt kertaa. 
Mutta vielä pyörällä kaatumista harvinaisempi, ellei jopa ainukertainen juttu kävi tänään! Olen seurannut SariKoo-blogin kirjoittajaa Saria somessa jo pidemmän aikaa ja Sari on täälläkin blogissa paljon kommentoinut kissajuttuihin, koska onhan hän myös hullu kissanainen, kuten meikäkin. Tänään aamulla kommentoin Sarille Instagramissa ja aamupäivällä töissä kävelin niitä rappusia alas, joita ylös tullaan Tampereen Ikeaan. Sari oli vastannut mun kommenttiin ja vilasin sen puhelimesta samalla, kun laskeuduin rappuja (tässäkin voi varmaan ranne murtua, jos katsoo puhelinta samalla, kun kävelee rappusia). Kun nostin katseeni, rappusten alapäässä joku huutaa "Anni!". Ja kukas se siellä huuteli? Sari! Tuli aika vahva "miten tämä on mahdollista?! -olo. Halattiin ja juteltiin hetkinen ja edelleen mua vaan hämmensi se, että mikä tässä on todennäköisyys, että satuttiin osumaan kohdakkain ja olin vielä lukenut Sarin kommentin noin sekunti sitten. Se oli bloggaajien kohtalonomainen ensitapaaminen!  Hauskoja juttuja sattuu.
Sunshine reggea!
Mää en ihan vielä malta lopettaa höpötystä tältä päivältä, niin kerronpa vielä vähän tämän hetken jumitusherkusta. Se on jo ihan vanha juttu, että Rahkamuija tykkää appelsiineista, mutta mites noi verigreipit?! Ai ettäh! Ostin sellasen kerran vähän vahingossa, kun joku täällä lukija kommentoi, että kannattaa ostaa veriappelsiineja. Niitäkin ostin ja nekin oli hyviä, mutta jäi vähän levy päälle tuon verigreipin kanssa. Niin kirpeän ihanaa! Joka kauppareissulta on pakko vähän hamstrata verigreippejä, ettei vaan lopu kesken. Ja nyt ne on hyviä, niin pitää nauttia! Välillä olen myös puristanut greipin mehuksi, mutta paljon ihanampaa on mutustella se hedelmälihoineen kaikkineen. Mutta sellainen koukku tällä kertaa, uutta jumitusta odotellessa!

10 kommenttia:

  1. Meidän kohtaaminen on ehkä elämäni yksi vahvimmista WTF-hetkistä. Hauska muuten, että törmäsin erääseen oululaiseen twittertuttuun jo rautatieasemalla. Tampere on selkeästi kohtaamismyönteinen kaupunki :)

    Ens kerralla sitten kohtaaminen rahkisten kissakahvilassa, en kyllä tiedä mitä siitä kahden kreisin kissanaisen kesken tulee?!

    Ai niin, olis varmaan pitänyt ottaa ne kärryt. Meni meinaan vaan 7,90e, kun löysin ihanan mintunvihreän lyhdyn. Tosin logistiikasyistä se kaikki muu ihana mintunvihreä jäi varastoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieläkin tuntuu ihan käsittämättömältä, että satuttiin kohtaamaan! Niin hauska juttu!
      Kissakahvila on avoinna, tervetuloa! Mutta täällä kylläkin vieraille muristaan jos, ne haisee oudolle. :D

      Tiedän muuten tasan, minkä lyhdyt ostit, koska mullakin on se ihana lyhty kotona. Olisit voinut ostaa kaiken muun kotiinkuljetuksella. ;)

      Poista
  2. Ihana lukea näistä läskiajeluista vaikka tämän kertainen läskiajelusi meni persiilleen. Miekin hommasin läskipyörän pari viikkoa sitten ja sillä olen tänäänkin töissä. Toivottavasti en ajele Rahkamuijasti ja lennä minäkin tuolla pyörätiellä ahterilleni. Ei ole mulla meinaan nastarenkaita alla. On ne jo ostettuna mutta kun kelit ovat olleet ihan ajettavat ilman nastojakin niin ei ole tullut laitettua.
    Reilu 60km on jo uudella pyörällä mankeloitu metsiäkin pitkin ja niin pystyn samaistumaan tuohon sinun maukkaaseen metsämankelointiin josta olit parit fototkin ottanut. Se vaan on niin koukuttavan ihanaa, että ei kertakaikkiaan sitä voi ymmärtää jos ei läskillä ole mettikössä ajellut. Ihmetystä herättää se, että miten helposti läski metsässä menee. Välillä tosiaankin tuntuu siltä, että maantieajelu läskillä on ihan tuskaa vaan sitten kun poikkeat metsään missä polut on lumiset niin johan kulkee kunhan vain polkee =D
    Riemukkaita läskiajeluita sinulle ja äijällesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän meni joo päin kankkua ja näin jälkikäteen ilmeni, että myös päin niskaa, mutta tämmösiä sattuu! Mä en ole raaskinut ostaa läskiin nastoja ja ajan sitten tavallisella maastopyörällä, jos on liian liposat kelit.
      Eilen "oikasin" jään kautta töihin ja siellä olikin puoli metriä lunta, eli työnsin pyörän koko järven yli. Siellä sattui olemaan pari kelkkailijaa liikenteessä ja pyysin niitä ajamaan reitin mulle järven toiseen päähän, mutta kelkkaura oli liian pehmeä, eikä siinä pystynyt polkemaan metriäkään. :D Kun vähän jäin jutulle kelkkailijoiden kanssa, ne ihmetteli kovasti, että onko tuollaisella läskipyörällä ajamisessa mitään järkeä. Mä sanoin, että tässä pyörässä on paljon enemmän järkeä, kuin missään muussa! Mun mielestä kaikilla pitäis olla läskipyörät, vähän kuin kaikilla on Kela-kortti. :D

      Poista
    2. Läskipyörän työntäminen lumimuhjussa se vasta onkin kunnon treeniä. Tuntuu, että se on vetänyt kaikki jarrut päälle. Metsässä onkin helpompi työntää läskiä niin, että itse kulkee hangessa ja läski polulla�� Paljon vähempi hiki tulee.
      Vaan silti, läski on parasta mitä mulle on tapahtunut aikoihin���� Se vaan saa jo ulkomuodollaan mut niin hyvälle tuulelle!

      Poista
    3. Jep, ei ole läski mikään kevyin työnnettävä. Sanoohan sen jo nimikin! :D
      Läskipyörä saa muutkin hyvälle tuulelle ja vastaantulijoilta irtoaa hymy aika helposti, kun polkasee fätillä ohi. :) :)

      Poista
  3. Viime lauantaina ensimmäiset hiutaleet ja muutama pisara putoili vasta alkuillasta, koko päivä oli kaunista joten tuli kierrettyä pikkuteitä pitkin lähijärvi ja sitten vielä lisäkierros, että sai vuoden ensimmäisen satasen (100,21km) täyteen, kaikki läskillä.
    Samalla koko vuodelle ylittyi 2000km :-)
    Sunnuntaina sitten vähän yli 62km lenkki ja siitä osa pieniä metsäteitä joita ei ollut aurattu ja yöllä ja aamulla satanut lumi oli vielä märkää, muutama mittaus antoi tulokseksi noin 12 senttiä, tuntui vähän lauantaita raskaammalta mutta hyvin kulki pyörä vaikka vauhti ei huippunopeaa ollutkaan.
    Talvikilometrikisa loppumassa, vielä maanantaihin asti aikaa polkea kisakilometrejä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, aika kova tuollanen läskisatanen! Paksupyörä on siitä mukava, että kovaa sillä ei tarvitse mennäkään, se on sellainen rennon ajelun pyörä.
      On sulla kyllä kovia kilometrilukemia! Aika huikeaa. :)

      Poista
  4. Joo kaiteesta tulee pitää kiinni, se on meidän yrityksen turvallisuusneuvo 1. Eikä kännyköitä saa räplätä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaiteesta kannattaa pitää mieluiten kiinni kaksin käsin, ettei vaan käy mitään!

      Poista