Läskiä ja greippiä

En muista viime vuosilta talvea, jolloin olisin ajanut yhtä vähän maastopyörällä, kuin tänä talvena. Kelit on ollut vähän mitä on ja kun polkee työmatkat ja riehuu salilla monta kertaa viikossa, ei jää kauheasti aikaa tai paukkuja millekään megametsäpyöräilylle. Eilen kuitenkin taas muistin, miksi maastopyöräily on aivan parasta ja varsinkin talvella. Eilen ajelin mutkan tai oikeastaan aika monenkin kautta töihin ja seikkailin läskin kanssa metsässä. Edellisenä yönä oli satanut lunta ja monessa paikassa polut olivat vielä koskemattomia lumisateen jäljiltä. 

Riemukaari. 

Välillä en ollut ihan varma reitistäkään, kun polut oli vähän piilossa, mutta täällä cityn sykkeessä ei pääse suunta hukkumaan, kun koko ajan moottoritie jylisi jossakin päin. Oli kyllä todellinen läskikeli, kun keli oli melkein nollassa ja lunta kuitenkin jonkin verran. Pyörätiellä ajaessa tuntui, että ei täällä pääse mihinkään, mutta metsässä kulki hienosti.

Kannattaa vaan ajaa polkupyörällä, niin pysyy kumipuoli maata kohti. 

Melkein harmittaa niiden puolesta, jotka ei ole koskaan ajanut maastopyörällä talvella, koska se on vaan niin siistiä! Kaikki juuret ja muu pikkukiusa on lumen alla piilossa ja ajaminen on helppoa, hauskaa ja huoletonta. Ja läskipyörä on vienyt tämän jutun vielä ihan uudelle tasolle, kun ei paljon haittaa, vaikka polku olisi kadonnut melkein kokonaan. Läski kyllä puskee lumessa eteenpäin, kunhan polkijalla vaan kunto kestää.

Tarvittaessa läskipyörällä kiipeää myös vaikka puuhun!

Tänään kuitenkin tutustuin myös pyöräilyn pimeään puoleen. Ajelin paksupyörällä töihin ja olinkin melkein perillä, kunnes yhtäkkiä kaaduin. Se ei ollut tosiaan mikään läheltä piti -tilanne vaan aivan puhdas kaatuminen. Ei ollut edes kovin liukasta yleisesti, mutta aurattu pyörätie oli kiillottunut liukkaasti juuri siitä kohtaa ja eturengas lähti alta. Törmäsin maapalloon reisi ja kankku edellä ja seuraavaksi kylmän maan kohtasi myös olkapää ja pääkin taisi vähän hipaista tonttia. Hetken aikaa ihmettelin, että mitäs nyt kävi, mutta totesin, ettei käynyt kuinkaan ja jatkoin matkaa. Vähän tuntuu nyt niska jäykältä tömähdyksen jäljiltä, mutta reiteen ei tainnut edes tulla mustelmaa tästä toheloinnista. En muista koska olisin viimeksi noin kaatunut, koska aina maastossa tulee vähän kompuroitua, mutta yleensä ne on sellaisia, että ehtii reagoimaan ja ottamaan jalalla vastaan. Mutta selvästi osasin kaatua, koska otin iskun reiteen ja berberiin, enkä ottanut kädellä vastaan ollenkaan. Mahdollinen rannemurtuma vältetty!

Kaaduin pyörällä juhannuksena 2003 ja heti perään helmikuussa 2016. Ja siinä välissä jonkun kakskyt kertaa. 

Mutta vielä pyörällä kaatumista harvinaisempi, ellei jopa ainukertainen juttu kävi tänään! Olen seurannut SariKoo-blogin kirjoittajaa Saria somessa jo pidemmän aikaa ja Sari on täälläkin blogissa paljon kommentoinut kissajuttuihin, koska onhan hän myös hullu kissanainen, kuten meikäkin. Tänään aamulla kommentoin Sarille Instagramissa ja aamupäivällä töissä kävelin niitä rappusia alas, joita ylös tullaan Tampereen Ikeaan. Sari oli vastannut mun kommenttiin ja vilasin sen puhelimesta samalla, kun laskeuduin rappuja (tässäkin voi varmaan ranne murtua, jos katsoo puhelinta samalla, kun kävelee rappusia). Kun nostin katseeni, rappusten alapäässä joku huutaa "Anni!". Ja kukas se siellä huuteli? Sari! Tuli aika vahva "miten tämä on mahdollista?! -olo. Halattiin ja juteltiin hetkinen ja edelleen mua vaan hämmensi se, että mikä tässä on todennäköisyys, että satuttiin osumaan kohdakkain ja olin vielä lukenut Sarin kommentin noin sekunti sitten. Se oli bloggaajien kohtalonomainen ensitapaaminen!  Hauskoja juttuja sattuu.

Sunshine reggea!

Mää en ihan vielä malta lopettaa höpötystä tältä päivältä, niin kerronpa vielä vähän tämän hetken jumitusherkusta. Se on jo ihan vanha juttu, että Rahkamuija tykkää appelsiineista, mutta mites noi verigreipit?! Ai ettäh! Ostin sellasen kerran vähän vahingossa, kun joku täällä lukija kommentoi, että kannattaa ostaa veriappelsiineja. Niitäkin ostin ja nekin oli hyviä, mutta jäi vähän levy päälle tuon verigreipin kanssa. Niin kirpeän ihanaa! Joka kauppareissulta on pakko vähän hamstrata verigreippejä, ettei vaan lopu kesken. Ja nyt ne on hyviä, niin pitää nauttia! Välillä olen myös puristanut greipin mehuksi, mutta paljon ihanampaa on mutustella se hedelmälihoineen kaikkineen. Mutta sellainen koukku tällä kertaa, uutta jumitusta odotellessa!