keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Arkisafkaa ja reissusuunnitelmia

Nyt kun saavuit tänne blogiin, huomasit ehkä uuden bannerin? Hieno, vai mitä? Ihan ite tein, Paintilla tietysti. Olen jostakin syystä aiemmin vierastanut tuollaista kuvakollaasibanneria, mutta nyt valkkasin hyvät kuvat ja tein siitä muutenkin melko Rahkamuijamaisen, niin omaan silmään se toimii kivasti. Halusin myös vähän aikuisemman ilmeen blogiin ja luultavasti en onnistunut siinä lainkaan. :D Tällä viikolla mua on vaivannut muutenkin joku aikuisuusintoilu, koska laitoin myös Linkedin-profiilini kuntoon, se jos mikä on aikuista (ja uskomattoman turhantärkeää)!
Vokkiainekset jonottamassa pannuun!
Viime aikoina olen taas inspiroitunut tekemään vokkeja, ihan useampana päivänä muutaman viikon sisään.  Se on vaan niin helppoa, hyvää ja herkullista. Pakastevokkisekoitukset on jo niin nähtyjä ja moneen kertaan syötyjä, että mielellään antaa vähän veitsen heilua ja pilkkoo pienellä vaivalla tuoreet rehut. Vokissa on se hyvä puoli, että lähes mitä vaan jääkaapista löytyvää kasvista voi roiskaista sekaan, mutta ihan muutamallakin eri vihreällä saa simppelin safkan aikaan.
Salainen ase numero yksi: seesamiöljy. Antaa vähän makua!
Salainen ase numero kaksi. Voisin vetää tuota suoraan purkista lusikalla suuhun.
Meillä on tuolla kirjahyllyssä sellainen Wokit-kirja, mutta siinä kaikissa ohjeissa on jotain aivan ihme aineksia, jotka ovat luokkaa aitoa thaimaalaista varvashikiuutetta, bambun pureksimaa eukalyptus-lehteä ja kiinalaisen ankan vasenta kivestä. Siis varmasti tulisi autenttista itämaista vokkia, jos kävisi shoppailemassa nämä kaikki ainekset, mutta en jaksa nähdä vaivaa, kun vähemmälläkin panostuksella tulee hyvää arkiruokaa. Ja sitten kun tämä vokkivaihe menee (taas) ohi, se ankankivesuute, jota tarvittiin joka vokkiin puoli teelusikallista, menee vanhaksi kaapissa. Yksinkertainen on kaunista!
Porkkana, kukkakaali, parsakaali, kesäkurpitsa, paprika, punasipuli,  inkivääri ja pähkinät.
Isoin vaiva onkin pilkkoa kasvikset, koska itse vokkausvaihe on niin nopeasti ohi. Yleensä heitän loppuvaiheessa sekaan valmiiksi paistettua kanaa, jonka voin ikään kuin lämmittää vokin seassa. Okei, myönnetään, että myös syömisvaihe on melko hidas, kun joutuu puputtamaan lautasellisen rehuja. Paitsi mä oon niin nopea syömään, että siinä ei paljon ehdi parsakaali huokaisemaan intensiivisen vokkauksen jälkeen, vaan joutuu heti syödyksi!
Ruuan takana kummittelee Littlest pet shop -lentokone, enkä malta, että pääsen leikkimään sil... eikun siis en malta odottaa, että saan antaa sen kummitytölle synttärilahjaksi.

Höyrysin viime viikolla täällä blogissa, että tammikuussa on pakko päästä jonnekin aurinkolomalle. Viimein ryhdyin höyryämisistä tekoihin, sillä varattiin juuri meille viikon visiitti Lanzarotelle tammikuuksi. Aivan huippuihanaa! Kävin läpi varmaan tuhat ja sata eri kohdetta Kanariansaarilta ja olin lähes jo kallistumassa erinäisten sporttilomakohteiden puoleen, esimerkiksi La Santa (myös Lanzarotella) veti kovasti puoleensa. Pystyin kuitenkin haistamaan tällaisessa aktiivilomakohteessa sellaisen vaaran, että lähtee aktiivisuus aivan käsistä. Kun on niin paljon kaikkee ihanaa ja erikoista sporttia tarjolla, niin meille käy helposti niin, että aktivoidaan itseämme niissä aamusta iltaan. Tuoreessa muistissa on vielä kesän Åren reissu, joka taisi olla loistava esimerkki vähän liian aktiivisesta kesälomasta. Oli aivan huippuihanaa ajaa paljon alamäkeä ja kiivetä vuorella ja huristella segwaylla ja vaikka mitä, mutta se oli vähän liian raskasta muutenkin hektiseen kesään. Nyt lähdetään puhtaasti rentoutumaan, tai ainakin yritetään kovasti. Valittiin kuitenkin meidän majapaikka Puerto del Carmenista sillä perusteella, että 800 metrin päässä on asialliselta vaikuttava kuntosali.
Ihan ensimmäistä kertaa en sentään hiekkarantaa näe tulevalla reissulla, santaa riitti Losin Venice Beachillakin.
En ole koskaan ollut Euroopassa missään Saksaa etelämpänä, niin jännityksellä odotan millaisia uusia maisemia ja kokemuksia reissu tuo tullessaan. Rahkaäijä sen sijaan on kokenut Kanarian matkustaja, koska on kerran käynyt nuorempana Fuerteventuralla. Muutenkin äijän suvussa on vahva Kanaria-perinne, sillä tarina kertoo Rahkaäijän vaarista, joka kävi vuosittain Teneriffalla ja otti joka kerta mukaan reilun fileen pakastettua lohta, että oli sitten jotain syötävääkin reissun aikana. Vanhan liiton mies oli hän!
Jos siellä ruutujen ääressä on vähän kokeneempia Lanzaroten matkaajia, niin nyt kehiin kaikki mahdolliset vinkit pakollisista turistikohteista ja aktiviteeteista, kiitos! Ainakin maastopyöräily karuissa tulivuorimaisemissa kiinnostaisi.

Huomennakin lähdetään tavallaan etelään, kun ajellaan Helsinkiin Slushiin pöhinöimään. Onneks pankkitili on tämän reissushoppailun jälkeen sen verran tyhjä, ettei tule vahingossa sijoitettua mihinkään mielenkiintoiseen start up -yritykseen! Muutenhan olisi varmasti käynyt niin. :D

perjantai 25. marraskuuta 2016

Radioaalloilla

Nyt olen niin ahkerasti tehtaillut matkalaskuja koko päivän, että voin vähän rentoutua blogin parissa. Huomasin muuten, että marraskuussa tulee eniten blogitekstejä sitten alkuvuoden. Alkaa tähänkin touhuun jälleen löytymään terä, kun on vähän aikaa!
Eilen ajeltiin taas kerran Helsinkiin tai tarkemmin sanottuna Santahaminaan, jonka portista pääsi sisään vain henkkareita näyttämällä. Mulle tuli ihan yllätyksenä, että Santahaminassa, jossa on siis varuskunta, asuu myös siviilejä ja sinne kulkee kaupungin bussi ja joka kerta, kun bussi on tulossa alueelle, pysäytetään sen portilla ja sotilaspoliisi tsekkaa kaikkien kulkuluvat tai henkkarit. Tässä on se hyvä puoli, että kotibileisiin ei tule ainakaan kutsumattomia vieraita. Tai vieraita ylipäätään ollenkaan.
Harkitsen tässä Tallinnaan uimista.
Kun näin huippusalaisessa paikassa käytiin kuvaamassa videota, ei ainakaan yleisöstä ollut häiriötä. Ajattelin kuitenkin nyt paljastaa, että oltiin kuvaamassa Tukesin kanssa rakettivideota. Meillä oli mukana myös tubettaja Roni Back, joka kuvaili meille materiaalia kuvauskopterilla. Porukalla saatiin aika komea yhteistyö aikaseksi, mutta se tulee nähtäville vasta vuoden lopussa.

Kuvauspaikka oli ihan rannan tuntumassa (ihan siksi, että olisi voinut juosta mereen, jos olisi syttynyt raketista tuleen, höhöhöh) ja siellä kävi tuuli noin tuhat metriä sekunnissa ja vettä tuli vaakasuorassa. Kolmen tunnin kuvaussession jälkeen järkikin oli jäätynyt, mutta päästiin sentään pois varuskunta-alueelta. Tämän jälkeen googlattiin Rahkaäijän ja Ronin kanssa kuumeisesti jotakin ruokapaikkaa ja päädyttiin Roihuvuoreen thaimaalaiseen ravintolaan Wan Aroyihin. Tällä kertaa arpaonni suosi meitä, koska ruoka oli tosi hyvää! Mä otin jotain jättirapu-kasvissettiä, joka oli tosi ihanaa ja Rahkaäijä myös kehui omaa kana-annostaan. Roni vähän moitti, että oli tulista ja se vähän onkin haaste näissä itämaisissa rafloissa, ettei voi koskaan tietää, onko ruoka liian tulista omaan makuun.
Palautettiin meidän kopterikuvaaja kotiinsa ja lähdettiin Rahkaäijän kanssa käymään Vantaan Ikeassa kahvilla. Totta kai kierrettiin myös talo läpi ja mää nappasin mukaani pari aikuismaista ostosta.
Ostokseni olivat leijona ja Täpy-koira. Tuo leijona näyttää niin paljon ruokaa huutavalta Leokolta, että se oli pakko saada. Ajattelin kuitenkin, että voisin nimetä nämä uudelleen. Leijona voisi olla Van ja koiralle sopisi nimeksi Taa.
Nyt aletaan pitkällisen alustuksen jälkeen päästä vihdoin päivän pääaiheeseen. Ikea-reissun jälkeen suunnattiin Pasilaan Ylen Radiotalolle, koska meillä oli buukattuna haastattelu YleX:lle. YleX Jatkot -ohjelmassa on torstaisin tubetorstai-ohjelmaosio ja juttuhan meni niin, että laitoin itse ohjelman juontajille Saaralle ja Janille ilmoitusluontoisen sähköpostin, joka kuului suunnilleen näin "me tullaan haastatteluun, sanokaa vain päivä, jolloin voidaan tulla". Sehän passasi kaksikolle ja eilen oli haastiksen aika.
Rahkaäijä hakkasi vähän flipperiä ohjelman alkamista odotellessa.
Mulla on YleX:llä aivan erityinen paikka sydämessäni, koska olen kuunnellut kanavaa niin kauan kuin se on ollut olemassa. Ylipäätään arvostan radion ja sen ohjelmasisällön paljon korkeammalle, kuin telkkarin. Meillä ei ole telkkaria, mutta radiota kuuntelen lähes joka päivä. Olen ollut vuosien aikana varsinainen YleX:n hardcore-kuuntelija ja olen löytänyt monia hyviä bändejä ja lukuisia meneviä biisejä YleX:n ohjelmista. Yläaste -ja lukioikäisenä kuuntelin lähes fanaattisesti Uuden musiikin iltavuoron edeltäjäohjelmaa eli X-ryhmää. Ohjelmassa oli joskus perjantaisin sellainen kilpailu, jossa kysyttiin kysymyksiä viikon varrella ohjelmassa käsitellyistä artisteista, biiseistä ja haastatteluista. Voitin tämän muistaakseni parikin kertaa, koska kuuntelin mahdollisuuksien mukaan kaikki lähetykset.
Ennen Jatkot-ohjelmaa tulee Uuden musiikin iltavuoro ja nappasin ohjelman juontajan Venla Kokkosen samaan kuvaan, kun tämä lopetti lähetyksensä. YleX:llä on ollut joku sata ja viisi eri juontajaa, mutta vuodesta toiseen Venla on ollut mun suosikki.
Vieläkään en kuuntele juuri muita kanavia kuin YleX:ää, mutta siitä olen vähän pahoillani, että suurin osa siisteistä ja mielenkiintoisista erikoismusiikkiohjelmat on siivottu pois ohjelmistosta. Se oli hyvää aikaa, kun keskiviikko-iltoina tuli tunnin ohjelma pelkkää punkia ja muistaakseni raskaan musiikin ohjelmia oli muutamiakin. Nykyään kanava tuntuu olevan pelkkää soittolistaa ympäri vuorokauden.
Otettiin tietysti miniprässi mukaan studioon.
Seiskan jälkeen siirryttiin studioon hengailemaan ja pian päästiin myös ääneen. Kumpaakaan ei pahemmin jännittänyt radiossa ääntely ja juontajat Saara ja Jani ihmettelivätkin meidän luontevaa radiopreesensiä. Mutta mikäs siinä höpötellessä tutuista jutuista ja vielä suomen kielellä, ei mitään jännitettävää!
Rahkaäijä on enemmän Yle Puheen miehiä ja pistin kanavan paidankin päälle haastatteluun. Eli jos joku Yle Puheelta lukee tätä, Rahkaäijä tulee hyvin mielellään tarinoimaan kanavallenne!
Olin etukäteen ehdottanut Saaralle ja Janille, että voin väsätä näistä muovailuvahaolennot, jotka sitten voidaan juhlallisesti murskata lähetyksessä. Kaksikko olikin aivan pähkinöinä tästä kunniasta!
Tällainen kaksikko tuli mukanamme studioon.
Aloitettiin murskausjuhlat mun vanhalla YleX-mukilla ja sen jälkeen laitettiin Kareisen Jani prässiin. Lyttyyn meni, mutta prässi ei myöskään toiminut enää tämän jälkeen, joten Saara säästyi litteältä kohtalolta.
Muovailuvaha-Saara näyttää jopa hieman omahyväiseltä katsellessaan kollegansa ahdinkoa.
Jutusteltiin aika tovi lähetyksessä ja minuuttit suorastaan juoksi. Yhteensä viihdyttiin studiossa vajaan tunnin verran, toki väliin soiteltiin paljon musiikkia. Naureskeltiin Rahkaäijän kanssa, että voidaan ruveta vetämään sellaista Hydraulic Press Radio Showta, kun tämä menee niin hyvin!
Haastiksen päätteeksi otettiin toki yhteiskuvan Saaran ja Janin kanssa. Saara oli ikionnellinen, että sai pitää ehjänä säilyneen muovailuvahakaksosensa.
Täältä voit muuten käydä kuuntelemassa haastattelun, jos se meni ohi, pituutta pätkällä näyttää olevan parisenkymmentä minuuttia.
Pasilan linkkitorni näyttää hieman uhkaavalta, vai mitä?
Mulle jäi superhyvä mieli koko eilisestä päivästä, oli hyvät kuvaukset, mainio ravintola ja huippukiva radiohaastattelu. Ja olihan se nyt huippuhieno kokemus tällaiselle pitkän linjan YleX-fanille.
Juuri laskeskelin tänään matkalaskuja tehdessäni, että viimeisen reilun kolmen kuukauden aikana ollaan käyty Helsingissä yli kymmenen kertaa. Alkaa tuo Tampere-Helsinki-moottoritie olemaan aika nähty! Pari päivää ehditään taas olemaan kotona, kunnes ensi viikolla lähdetään taas Helsinkiin, kun mennään Slushiin haistelemaan start up -pöhinöitä.
Nyt vielä salille vähän pöhisemään ja sitten viikonlopun viettoon!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Eräänä päivänä heinäkuussa -video!

Viime kesänä yhtenä päivänä kuvasin vähän kaikenlaista, kun ajattelin tekeväni niistä minun päivä -videon. Sitten kävi kuitenkin niin, että Rahkaäijä ei suostunut editoimaan videotani ja mä en osannut käyttää meidän editointiohjelmaa. Nyt ryhdistäydyin, eikä se lopulta ollutkaan niin vaikeaa liittää videon pätkiä toisiinsa,
Oli aika hauskaa fiilistellä kesää tätä videota leikatessa. Koko kesä oli aika hurjaa kyytiä, mutta kaikki oli vielä niin uutta ja ihmeellistä, niin jaksoi painaa pitkiä päiviä. Mitä tulee muuten videolla puhuttuihin juttuihin, niin dokkariasiasta en vielä tiedä, että tuleeko se joskus ulos vaiko eikö, mutta toimittaja kuitenkin kuvaili meitä muistaakseni yhteensä neljänä päivänä.
Tässä tulee itse video. Kameran tarkennus oli välillä missä sattuu, mutta näin neljä kuukautta myöhemmin sille ei voi mitään. Tervemenoa heinäkuiseen torstaihin!
Mukavaa viikon jatkoa!

maanantai 21. marraskuuta 2016

Juoksua ja virtuaalitreeniä

Joku saattaa muistaa, kun juoksin viime vuonna tasan yhden kerran ja se oli Cooperin testi. Tänä vuonna juoksukerrat ja kilometrit on lähtenyt täysin käsistä, koska ollaan juostu jo ainakin kolmesti. Eihän meidän pitänyt juosta enää koskaan, koska se on niin kamalaa?! Ei niin, mutta hyvätkin päätökset on tehty pyörrettäväksi. Pitkän pohdinnan jälkeen tultiin yhdessä siihen tulokseen, että juokseminen on helppoa ja järkevää. Nyt kun tulee jonkin verran reissattua, juoksemista varten ei tarvitse juuri muuta kuin lenkkarit mukaan. Puolen tunnin hölkkälenkki majapaikan lähistöllä on myös paljon helpompaa mahduttaa aikatauluun, kuin kuntosalin etsiminen ja puolentoista tunnin salitreeni. Juoksemisessa on myös se etu, että sitä voi tehdä oikeastaan missä tahansa ja milloin tahansa.
Käytiin hölkkäilemässä jossakin Mullsjön kylänraitilla, kun oltiin pari viikkoa sitten Ruotsissa. Tällä kylänraitilla ei muuten mopoautot rällänneet, vaan nuoriso rälläsi traktoriautoilla.
Lopetin juoksemisen aikanaan, koska se oli epämiellyttävää, turhaa ja polviin sattui seuraavana päivänä. Ei se mitenkään erityisen miellyttävää tai mukavantuntuista ole vieläkään, mutta polvet on ehkä vähän paremmassa kunnossa nykyään, eikä ne ole ainakaan pahasti kipeytyneet muutaman koelenkin jälkeen. Tästä juoksun paluusta ei ole tulossa mitään laajamittaista ja tavoitteellista operaatiota, mutta jos nyt sen verran käy välillä löntystelemässä, että pystyy reissuissa juoksemaan. Ja sitä paitsi, juokseminen on mainio tapa tutustua uuteen paikkaan. Varmaan erikoisin paikka missä me ollaan juostu, oli Las Vegasin pääkatu eli Strip. Vähän tuli katseita muilta turisteilta, mutta tulipa koluttua katu päästä päähän.
Penkki-Pirjo ja pinkit kengät.
 Nyt on saatu pidettyä mukavaa kolme salia viikossa -tahtia yllä ja juuri eilen juonittiin, että miten muuten saadaan lisättyä sporttia elämään. Vähän liian laiskaa ollut viime aikoina. Varsinkin aeroobista liikuntaa olisi hyvä saada lisää (ei juoksua, ehheh!) ja suunniteltiin, että ainakin huomenna mennään pyöräilemään, vaikka taivaalta sataisi lihalientä ja rupikonnia. Tällä hetkellä on vaan se kamalin mahdollinen ulkoliikuntakeli. Jotain valoisaa muistuttavaa aikaa on pari tuntia päivällä ja koko ajan sataa vettä. Ei ihan hirveästi nappaa lähteä pyöräilemään, mutta ei sitä koskaan kadu, kun kotiin pääsee.
Tein penkkiä jalat ylhäällä, kun varoin selkää. Kompuroin samana päivänä liukkaissa ulkorappusissa ja ajattelin, että jotain varmaan venähti, mutta ei onneksi!
Mulla on hirveä matkakuume ja voisin tältä istumalta lähteä ihan mihin vaan. Suunniteltiinkin tammikuulle jotain etelän sporttilomaa, jos jaksetaan odottaa sinne asti. Kanariansaaret olisi kohtuullisen matkan päässä ja siellä on vähän paremmat kelit kuin näillä korkeuksilla, joten se olisi hyvä vaihtoehto. Jos siis tiedät, missä Kanarialla olisi hyvä sali (=vapaita painoja) ja muutenkin sporttinen meininki, niin kerro ihmeessä!
Kun on pitänyt blogia niin kauan, on pakko keksiä välillä tällaisia persoonallisia kuvakulmia. :D
Salitreenien lisäksi mä ja Rahkaäijä ollaan viime aikoina harrastettu virtuaaliurheilua. Rahkaäijä osti kauan himoitsemansa VR-lasit ja laseille on olemassa vaikka mitä pelejä ja simulaattoreita. Vuoristoratasimulaattori tuntuu niin aidolta, että tulee huono olo ja eilen vetäydyin maahan kaksinkerroin kiljuen, kun käärme hyökkäsi kohti yhdessä pelissä. Pelejä on vaikka millaisia ja esimerkiksi jousiammuntapelissä alkaa käsilihaksia väsyttämään, kun tarpeeksi ampuu nuolia. Kyllä siinä hiki tulee kun huitoo ympäri huonetta kapulat kädessä!
Tässä en jousiammu, vaan paistan lihapullia IKEA-simulaattorissa.
Veikkaan, että 2020-luvulla kukaan ei enää poistu kotoaan, vaan kaikki haahuilevat virtuaalilasit päässään ja reenitkin hoituu näppärästi virtuaalimaailmassa. Vaikka alkuun vähän vastustin näiden ostamista, niin ainakin matkakuumeeseeni VR-maailma on näppärä. Lasit päähän ja muutama napin painallus, niin pääsee vaikka Karibialle rannalle tai Pariisin ihailemaan Eiffel-tornia. Kelpaa oikean reissun puutteessa!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Rotukissa vai kotikissa?

Kun olin lapsi, ensimmäinen kissa, jonka kanssa olin enemmän tekemisissä, oli keltaraidallinen Kalle-kissa, joka hengaili navettakissana mummulassa. Kalle on jäänyt mieleen ystävällisenä möllykkänä, joka kulki ihmisten perässä ympäri pihaa ja piti tontin hiiret ruodussa. Myöhemmin meillä kotona oli Assi-kissa, joka kunnon maalaiskattina viihtyi talvella välillä sisällä, mutta saattoi olla kesällä monta päivää liesussa. Samoin muillakin tutuilla ja sukulaisilla oli tavallisia maalaiskissoja. Ainoastaan meidän yhdellä tutulla oli erikoisempia kissoja, koska hän kasvatti turkkilaisia van -kissoja, joita olikin koko talo täynnä. En koskaan nähnyt sen suurempaa eroa navettakissan tai tällaisen pitkäkarvaisen rotukissan välillä. Kissa kun kissa, se on ihana!
Nyt mummulassa hengailee Nelli-kissa, jolla erittäin persoonallinen taipumus nuolla ihmisiä. Siis nuoleminen on sille suorastaan pakkomielle!
Kun aikuisena harkitsin kissaa (=ruinasin Rahkaäijältä lupaa ottaa sellainen), niin oli aika selvää, että haluan abessinialaisen. Tämä abyhullutus on lähtöisin Rahkaäijän kotoa, jossa on ollut kaksi abessinialaista, joista toisen eli Leksaan ehdin tutustua. Leksa oli uskomattoman ihmisrakas ja kaunis kissa ja ajattelin, että jos saisin edes palan Leksan ihanuudesta, olisin ikionnellinen. Ja Leoko on muuten juuri kuin Leksa! Vielä vähän nuori ja levoton, mutta ihan yhtä ystävällinen ja rakastava. Ensimmäinen rotukissa oli siis tietoinen valinta ja toiseksi kissaksi ajattelin maatiaskissaa, koska ajattelin, että mun rahat ei riitä enää toiseen rotukissaan. Kohtalo kuitenkin heitti meidät yhteen Leo-kissan kanssa ja niin meille tuli myös bengali.
Tässä mun aby-inspiraatio Leksa, joka oli moneen kertaan palkittu Italian tuontikissa. Voi että mää rakastin tätä kissaa!
Miten tämä elo sitten eroaa rotukissojen kanssa verrattuna tavallisiin kotikissoihin? Ei paljoakaan. Leoko ja Leo on kuitenkin paljon seurallisempia kuin monet maatiaiskissat. Aika yleinen käsitys kissoista on se, että vieraiden saapuessa ne painaa sängyn alle karkuun ja korkeintaan sieltä sähisee ihmisille. Meidän pojat sen sijaan on aina vieraita vastassa ovella ja kaikki ihmiset käydään nuuhkimassa ja morjestamassa. Ja jos sattuu tulemaan oikein jännä vieras, saatetaan tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta, kuten hypätä olkapäälle tai tunkeutua käsilaukkuun. 
Oltiin tänään Leokon ja Leon kans päikkäreillä.
Jos meidän abya eli Leokoa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi varmaan läheisyydenkipeä. Leoko viihtyy myös omissa oloissaan, mutta silloin kun se haluaa huomiota, se tulee todella lähelle eli mieluiten naaman päälle makaamaan ja kuolaamaan. Leo bengalia taas voisi luonnehtia sanalla seurallinen. Nyt varsinkin kun tehdään kotona töitä, on tullut huomattua, että Leo on aina siellä missä ihmisetkin ja se vaatii huomiota ja äksöniä. Varmaan koko ajan saisi olla heittämässä palloa tai keksimässä muita virikkeitä sille.
Pojat saunoo! Ne parkkeeraa lauteille aina kun me ollaan lopetettu löylyttely.
 Kissaroduissa on paljon eroja ja niistä eroista kannattaa ottaa selvää etukäteen. Yksi seikka, jonka näen rotukissan etuna, on se, että tietää suunnilleen mitä saa, koska kullakin rodulla on aina omat ominaispiirteet ja luonteenlaadut. Toki yksilöllisiä erojakin on, mutta esimerkiksi varmaan kaikki bengalit kaipaavat paljon virikkeitä ja lähes kaikki abyt ovat erittäin ihmisrakkaita. Tietysti on poikkeuksia sääntöihin, bengalia usein kuvataan ketteräksi roduksi, joka on hyvä hyppimään, mutta Leo on erittäin kömpelö ja yllättävän usein sen hypyt päätyy noloihin mahalaskuihin.
Menin päivänä eräänä laittamaan pyykkejä koneeseen, mutta edellisellä käyttäjällä olikin vielä vuoro kesken.
On vähän harhaanjohtavaa puhua rotukissoista yhtenä massana, koska rotuja on kymmeniä erilaisia. Ei kaikki koirarodutkaan ole samanlaisia, osa on pieniä, osa isoja, osa aktiivisia ja osa rauhallisempia. Joskus on tullut vastaan sellainen mielipide, että mitä järkeä maksaa kissasta melkein tonnin, kun niitä voi hakea tuolta  jostain navetan alta melkein ilmaiseksi. Suurin osa koirista on kuitenkin jotain rotua ja harvoin niitä saa ilmaiseksi mistään.
Meillä kissat on tärkeä osa perhettä, eikä ne ole mitään kultakalan korvikkeita, joita vaan katsellaan ja joskus syötetään, vaan ne puuhailee keskenään ja meidän kanssa kaikenlaista. Mun mielestä on kiva, että kissa on perheenjäsen siinä missä vaikka koirakin ja meillä on tosi hienoluonteiset ja meille sopivat kissat. Ihan yhtä arvokkaita ne olisi mulle, vaikka olisivatkin maatiaskissoja, luonteet voisivat kuitenkin olla vähän erilaisia silloin.
Luka on rodultaan ocicat ja se asuu Rahkaäijän isän luona. Ocicat näyttää hiukan bengalilta ja jos mun pitäisi kuvailla oceja yhdellä sanalla, niin se olisi äänekäs. Luka on jotain sata vuotta vanha, mutta sen ääni on edelleen erittäin kova ja valittava.
En usko, että rotukissan (taas vähän lavea määritelmä) ja maatiaskissan oppimiskyvyssä tai älykkyydessä on mitään eroa. Enemmän se on kiinni kissan luonteesta ja omistajan halusta opettaa kissaa. Ystävälläni Niina on komea löytömaatiaskissa Viljo, joka tulee sekin aina tervehtimään ovelle vieraita ja osaa vaikka mitä temppuja, joita Niina on sille opettanut. Meidän kotona ollut Assi-kissa, joka oli myös löytöeläintalosta haettu, hoksasi paljon juttuja. Nukuin vanhempien luona asuessa usein viikonloput piharakennuksessa ja kun olin lähdössä iltaisin sinne, ei Assille tarvinut sanoa muuta kuin "Assi, lähetään aittaan!" se tiesi mistä puhutaan ja lähti mun kanssan yöksi aittaan nukkumaan. Meidän Leoko taas tietää, että kun otetaan Nerf-leikkipyssy esiin, se pääsee juoksemaan vaahtomuoviluotien perässä. Kyllä kaikki kissat voivat oppia!
Tässä on komea Viljo-poika, joka osaa käskystä antaa tassua ja pyöriä ja vaikka mitä muuta!
Toisaalta Assi-kissan pentuaika jossakin vajan alla ja löytöeläintalossa oli hivenen rankka, joten se ei oikein koskaan oppinut luottamaan ihmisiin täysin. Kun kissa on sisällä ihmisten kanssa, tietää tasan mitä sen elämässä on menossa. Toisin on maalaiskissojen kanssa, jotka seikkailullaan voivat kohdata kovaakin kyytiä. 10-vuotiaana olin kaverin luona kylässä ja pidin sylissä heidän navettakissaa, joka täysin ilman syytä ja varoittamatta sai jonkinlaisen raivokohtauksen ja hyökkäsi kimppuuni. Jälki oli todella rumaa ja vielä 15 vuotta myöhemminkin tästä kohtaamisesta muistuttaa arvet kädessä ja sääressä. Näkisinkin, että hyvin pidetty ja terve rotukissa harvoin flippaa tällä tavalla, toki sekopäisiä poikkeuksiakin varmaan löytyy. Rotukissoissa on se hyvä puoli, että vain parhaiden yksilöiden annetaan lisääntyä, joten kaistapäisyys ei pääse periytymään. Toisin on vapaana kulkevilla kissoilla, joilta on paha mennä tivaamaan, että kukas on pentueen isä. Rotukissalla on aina paperit, joista selviää vanhemmat ja näillä tiedoilla pääsee käsiksi myös muuhun sukupuuhun.
Leoko ja Leo juuri tällä hetkellä.
Mä olen sydämeni jo kerran menettänyt abessinialaisille, joten siitä ei varmaan ole paluuta. (Jos muuten haluat abyn luonteen, mutta pitkäkarvaisen veijarin, niin tutusta somalikissaan, joka on rotuna abyn pitkäkarvainen versio.) Jos Rahkaäijän isällä ei olisi ollut Leksa-kissaa, meillä olisi ehkä joku löytöeläintalosta haettu ihana kissa. Mutta oli kissa millainen hyvänsä, toivoisin vähän arvonnousua kissoille lemmikkinä. Kissa ei ole mikään "vaan kissa". Edelleen hetken mielijohteesta haetaan kesällä pentu ilmaiseksi jostain maalta ja sitten syksyn tullen "annetaan sen ihan vapaasti ulkoilla" eli dumpataan se. Se, että kissan saa ilmaiseksi, ei tee siitä yhtään vähempiarvoista olentoa. Kissat on valtavan fiksuja otuksia, mutta joskus ihmisiä taitaa haitata se, että niillä on myös oma tahto, eikä ne ole samanlaisia kuin koirat. Kissan ei kuulu olla koira, kissa saa olla kissa ja sellaisena sitä pitää arvostaa.

Nyt suurta kissakeskustelua kehiin! Mikä on ollut elämäsi kissa? Kumpi on valintasi, maatiaskissa vai rotukissa? Miksi? Pitäisikö kissoja arvostaa enemmän? Kerro mielipiteesi nyt!

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Totuus YouTube-elämästä

Vielä vuosi sitten en tiennyt yhtään mitään YouTubesta, tubettamisesta, videoista tai mistään muustakaan. Vieläkään en tiedä mistään mitään, mutta sen verran tiedän, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Nyt kerron 12 kivenkovaa faktaa YouTube-laiffista. Pidä nojatuolista kiinni, nyt tulee totuus.

1. Toimittajat on ihan pihalla
No ei ehkä ihan kaikki, eikä ihan pihalla, mutta yllättävän moni on aika pihalla. Ja nyt puhutaan erityisesti suomalaisista toimittajista, yleensä ulkomaiset tekijät on tehnyt taustatyönsä tosi hyvin. Haastattelu on mahtavaa aloittaa sillä, että vääntää ensin rautalangasta toimittajalle, että mikä on Youtube. Tässä on ollut myös pakko vähän laskea rimaa, mielestäni juttu on nykyään ihan hyvä, jos siinä on alle kolme asiavirhettä.

2. Tubettajat ovat erilaisia todellisuudessa
Aitous vetoaa, mutta kaikki suositut tubettajat eivät ole todellisuudessa samanlaisia kuin videolla. Tämä on ihan ok, koska Youtube-videoilla saattaa esiintyä ikään kuin showhahmo tästä tyypistä. Mutta kadulla vastaan kävelevä tyyppi onkin ehkä vähän erilainen, kuin sama kaveri tietsikan ruudulla. Yllätys voi olla joko negatiivinen tai positiivinen. Jokaista suomalaista "tubestaraa" kuitenkin yhdistää se, että ne on aivan tavallisia ja mukavia nuoria ihmisiä, joissa useimmassa ei ole pätkääkään staran elkeitä.

 3."Menkää oikeisiin töihin"
Stop the press! YouTube-videoiden tekeminen on työ! Neljän minuutin video vaatii paljon enemmän työtä kuin neljä minuuttia. Suurin osa ajasta menee kuitenkin muiden asioiden hoitamiseen, palavereihin, sähköposteihin ja muihin viesteihin, asioiden aikatauluttamiseen ja uusien projektien suunnitteluun. Ei tämä aina työltä tunnu, mutta jos siitä saa rahaa, se on varmaan työtä.

4. Kaikki haluaa hyötyä menestyjistä 
Tämä on kova fakta. "Jos voisin saada tälle mun jutulle vähän näkyvyyttä? Tai jos voisitte ilmaseks tehdä tän ja ton? Voitaisko tehdä yhteistyötä sillain, että te ette hyödy tästä mitään?" Matkan varrella on tullut vastaan vaikka mitä onnenonkijaa ja härskiä yritystä, mutta meitä on tässä kaksi aikuista fiksua ihmistä, jotka osaa arvioida mihin kannattaa lähteä mukaan ja mihin ei.


5. Näkyvyys maksaa
Jatkoa edelliseen kohtaan. Mitä veikkaat, että saatko tuotteesi Posseen tai Salkkareiden mainoskatkolle näkymään ilmaiseksi, jos pyydät oikein kauniisti? On varmaan päivänselvää, että vastaus on ei. Mutta monille ei ole selvää, että myös Youtube-näkyvyys maksaa, vaikka sillä tavoittaa isoja massoja melko kohdennetusti. Me ollaan paljon juttuja tehty ilmaiseksikin, koska ollaan tiedetty tuotteesta tulevan hyvä video, mutta selkeät mainokset on asia erikseen. Viime aikoina on ollut myös paljon puhetta siitä, että ihmiset ruinaa personal trainerilta ja kampaajilta ilmaista työtä ja alennuksia, vaikka kyseessä on ihmisten elinkeino. Ihan sama juttu tässä, me eletään tällä ja se ei varsinaisesti edistä meidän pisneksiä, jos laitetaan ilmaiseksi videolle joku erittäin epäkiinnostava tuote, jota kaiken lisäksi myydään vain Suomessa ja  suurin osa meidän katsojista on Pohjois-Amerikassa. 

6. Youtube-verkosto ei varasta meidän rahoja 
Toisin kuin Ylilaudalla huhutaan, YouTube-verkosto Splay, joka on meidän yhteistyökumppani, ei vie meidän rahoja, vaan verkostojen tehtävä on auttaa tubettajia kaupallistamaan brändinsä ja tekemään enemmän rahaa.

7. Kuvauspäivät on pitkiä ja tylsiä 
Luulitko, että telkkarin ja mainosten kuvaaminen on glamour-elämää, jossa hengaillaan tähtien kesken takahuoneessa ja litkitään samppanjaa? Väärin luultu. Kaikenlaiset kuvaukset on erittäin tylsiä ja pitkäveteisiä ja suurin osa ajasta vain odotellaan jotakin tapahtuvaksi. Kaikki kuvataan vähintään kuusi kertaa uudestaan ja lopullisesta materiaalista käytetään vain murto-osa. Hyvä esimerkki pitkästä ja kuolettavan tylsästä kuvauspäivästä oli Atlas Copcon mainoskuvaukset Ruotsissa. Kuvauspäivä kesti yli 12 tuntia ja lopullinen mainos minuutin. Jos sulla on minuutti aikaa, kannattaa tsekata tää mainos. Saatat kyllä joutua ostaan kaivosporan, kun tää on niin hyvä!


 8. Tubettajan työ ei ole aina hauskaa
Äkkiä voisi kuvitella, että tubettaminen on unelma-ammatti, jossa ei ole huonoja puolia. Kuten sanottu, videoiden tekeminen on vain osa työtä ja itse videot vaatii monesti paljon valmistelua, eikä mua aina ihan hirveesti kiinnosta meidän ilmatykkivideoiden valmistelu. Paineet on myös kovat, suosio on katoavaista ja jatkuvasti pitää pystyä keksimään uusia ideita, eikä tämä varmaan ole mikään eläkevirka kenellekään. Monilla suomalaisilla lasten ja teinien suosimilla tubettajilla on myös välillä vaikeuksia elää normaalia elämää, koska jatkuvasti on joku nykimässä hihasta kauppareissulla tai innokkaimmat fanit saattavat tulla pimputtelemaan ovikelloa tai hakkaamaan ikkunoita. Se jos mikä on vähän ahdistavaa.

9. YouTube moneysta joutuu maksamaan veroja
 YouTube näyttää Googlen myymiä mainoksia ennen videoita ja niiden aikana ja osa näistä mainosrahoista tilitetään kanavan tekijälle. (Ei, tähän ei ole laskukaavaa jolla voisi laskea, että 1000 videon näyttöä on yksi euro tai vastaavaa. Mainostuloon vaikuttaa näyttökertojen määrän lisäksi muun muassa se, missä videota katsotaan ja kuinka pitkä se on.) Jos YoTube-hommaa tekee verokortilla ilman yritystä, pitää kaikista tuloista maksaa tietenkin verot ja sama homma yrittäjälle, mainostuloista maksetaan verot ja eläkkeet sun muut päälle.
Suurin osa tubettajien tuloista muodostuu muusta kuin mainostuloista, rahat tulevat esimerkiksi erilaisista sisältöyhteistöistä ja tapahtumista, johon mennään vetämään väkeä paikalle.
(Tähän semmonen huomio, että maksan ne alvit ja muut mielellään, koska olen ehdoton hyvinvointivaltion kannattaja ja se on mahtavaa, että ulkomailta tuleva juutuubmani voidaan kääntää tän maan hyödyksi.)


10. Meillä on kavereita ympäri maailmaa
Hullua, mutta totta, monia ympäri maailmaa kiinnostaa pimeiden suomalaisten touhut ja tänään esimerkiksi vastasin seuraajan sähköpostiin, joka oli tullut Etelä-Afrikasta. Vähän aikaa sitten yksi pariskunta lupasi meille Airbrnb-kämppänsä käyttöön ilmaiseksi, jos joskus tullaan New Yorkiin ja kesällä meillä poikenneet australialaiset lupasi esitellä Melbournea, jos pyöritään siellä päin. Ja viime viikon Ruotsin visiitillä useampi katsoja tuli moikkaamaan meitä messukeikkojen aikana. On se hurjaa tällaiselle maalaisjuntille!

11. Tubettajat tienaa paljon, kohtalaisesti tai vähän
YouTube ei ole oikotie onneen, vaikka Pewdiepie ja Casey Neistat kierii rahassa. Tätä voisi verrata musiikin tekemiseen. On vain kourallinen ihmisiä, jotka tienaa musiikilla paljon, jonkin verran niitä jotka saavat siitä kohtalaisesti rahaa ja paljon niitä, jotka saavat vähän tai ei mitään, kun soittelevat kellarissa kavereiden kanssa harrastuksen vuoksi. Samoin YouTubea voi tehdä monella tasolla. On kuitenkin syytä muistaa, että suomalaisia on paljon enemmän pelaamassa NHL:ssä kuin suomalaisia, jotka tienaavat YouTubella paljon. Jos siis lapsesi haaveilee tubettajan ammatista, käske hänet keräämään lätkäkamansa ja lähtemään reippaasti reeneihin. 

12. Kameroita ei ole koskaan tarpeeksi
Eikä myöskään tarpeeksi tehokkaita tietokoneita, virtuaalilaseja, laavapönttöjä, ilmatykkejä, prässejä ja 3D-tulostimia, eikä sovi unohtaa kameranjalkoja. Aina tarvitaan muka uusi kamera tai joku muu pömpeli ja mää oon ihan hermoromahduksen partaalla joka kerta. :D

Tässä oli koottuja faktoja ja totuuksia YouTube-maailmasta, ei mitään suuria yllätyksiä tai paljastuksia. Ihan tavallista elämää tämä on, työnkuva vaan on välillä vähän erikoinen. Itsehän en valinnut tube-elämää, vaan se valitsi minut. :D

torstai 10. marraskuuta 2016

Lumikaaos ruotsalaiseen tapaan

Istun nyt nahkasohvalla joka on harmaassa olohuoneessa, seinän takana kylpyhuoneessa joku valuttaa vettä porealtaaseen. Olohuone taas on keltaisessa talossa pienen järven rannalla. Paikkakunta taitaa olla Mullsjö jossain päin Etelä-Ruotsia. Miten oikein päädyin tänne? Se on tosi pitkä tarina, joka alkaa nyt.
Eilen eli keskiviikkona oltiin vielä Tampereella ja heitettiin aamupäivällä keikka Tampere-talossa erään yrityksen tapahtumassa. Kun prässäilyt oli prässäilty, lastattiin prässi peräkärryyn ja käytiin kääntymässä kotona. Päivä ei suinkaan ollut pulkassa, koska edessä oli siirtymä Helsinki-Vantaan lentokentän kautta Arlandaan, koska loppuviikko olisi luvassa työhommia Ruotsissa. Vähän etukäteen jännitti, koska kaikki sääennusteet oli suorastaan lupaus seikkailusta. Mutta meillä oli hyvin aikaa, ei hätää. Matkalla oli kieltämättä pätkiä, joilla näkyvyys oli ehkä kaksi metriä, kun lunta pyrytti niin sakeasti. Päästiin kuitenkin oikein hyvin perille ja käytiin vielä Jumbossa syömässä, kun aikaa oli. Voisin helposti ruveta pitämään jonkinlaista kiinalaisia ravintoloita käsittelevää blogia, sen verran harrastuneisuutta tässä meidän seisovien pöytien kiertelyssä on.
Lähdettiin Jumbosta kohti lentokenttää, kun sain tekstiviestin, että lentomme, jonka piti lähteä 18.55, uusi arvioitu lähtöaika on 20.40. Kello oli tässä vaiheessa ehkä vähän yli viisi. Luvassa siis laatuaikaa lentokentällä.
Lentokenttäelämää!
Turvatarkastuksessa joku setä etsi tablettiaan, joka oli hukkunut, mutta mies ei muistanut minkä kokoinen se oli, eikä ollut aivan varma väristäkään. Onnea etsintöihin!
Heti terminaaliin päästessä lankesin mainosmiesten konnankoukkuihin ja tilasin Hesarin kuukaudeksi, että sain kuukausiliitteen ja jonkun toisen lehden luettavaksi lentoa odotellessa. Kallista tämä lennon myöhästyminen.
Kentällä oli enemmän aura-autoja kun koneita.
 Lähtöä odotellessa Rahkaäijä editoi videoita ja mä nautin lehdistäni ja aika vaan mateli. Meillä oli tarkoituksena ajaa illalla lennon jälkeen Jönköpingiin, mutta mietittiin, että jaksetaankohan, kun Ruotsiin saapuminen lykkääntyy. Eikä mennyt kauaa, kun uudeksi lähtöajaksi ilmoitettiin 21.20, mutta sentään jotain hyvää, koska saimme Norwegianilta kympin ruokaliput. Ei ärsyttänyt enää yhtään! Tehtiin erittäin seikkaperäinen vertailu siitä mihin käytämme ruokalippumme ja päädyttiin kahvilaan portilla 24. Saatiin herkulliset katkarapuleivät eteemme ja haukattiin ensimmäiset palat, kunnes tulee kuulutus, että kaikkien on välittömästi poistuttava terminaalin alueelta porttien 20-26 välillä. Otettiin vaan kylmästi lautaset kantoon ja marssittiin pois. Tässä vaiheessa meidän pikku matka alkoi jo vähän naurattaa, mitä vielä? Terminaalin tyhjennys oli onneksi vain harjoitus, eikä kyseessä ollut mikään pommikassi.
Iltapalaa Norwegianin piikkiin.
Taas kerran lennon lähtö lykkääntyi ja uudeksi ajaksi povattiin 21.55. Lennon myöhästymistä selitettiin Arlandan lumisateella ja naureskeltiin, että ruotsalaiset siellä on ihan paniikissa, kun on tullut muutama sentti lunta. Hehheh.
Päätettiin jo lentokentällä odotellessa, että jäädään varmaan jonnekin Arlandaan tai vähän eteenpäin yöksi, Jönköpingiin ei jaksa ajaa. Varsinkin kun oltiin menossa yöksi mökille, jossa oli muitakin, ei olisi ollut erityisen tyylikästä paukkia paikalle kolmelta yöllä.
Viimein kone nousi joskus kymmenen jälkeen, vaikka ajattelin jo hakevani Helsinki-Vantaan kansalaisuutta, kun näytti ettei päästä koskaan pois. Lento Helsingistä Arlandaan on niin lyhyt, ettei sitä melkein edes huomaa. Mutta kun päästiin Arlandaan, jouduttiin hengailemaan ennen portille pääsyä, koska portilla oli jäätä ja jäänsulattaja oli lähtenyt litomaan. Ja taas nauratti, mikä tää päivä oikein on? 
Seikkailtiin Arlandan kentällä juuri elokuussa, niin tällä kertaa oikeat ovet ja bussit löytyi helposti. Viimeksi oli vähän sellaista "Ummikot ulkomailla" -meininkiä, kun pohdittiin mikä bussi vie autovuokraamoille. Päästiin siis sujuvasti Hertzille ja matkalla sinne katseltiin bussin ikkunasta, että ehkä täällä on sittenkin tullut vähän lunta, tarkemmin sanottuna eniten sataan vuoteen marraskuussa.

Startattiin meidän suklaanruskealla vuokra-Renault Cliolla matkaan ja ihmeteltiin, kun heti ensimmäisen kilometrin aikana nähtiin kaksi rekkaa, jotka olivat jääneet jumiin penkkaan. Pikkuhiljaa kaaoksen laajuus alkoi paljastua, kun ilmeni, että kaikki tiet oli kuin perunapeltoa ja kaistojen välissä oli puolen metrin lumivalleja. Tiet veti hyvin Arlandasta etelään päin, mutta motari pohjoiseen päin oli täysin tukossa. Kaikilla kolmella kaistalla oli rekkoja jumissa, eikä mikään liikkunut mihinkään. Osa oli ilmeisesti hylännyt autonssa ja lähtenyt kävellen pois, koska sitä kasaa ei varmasti purettu ennen aamua.
Rekkajonot oli varmasti kymmenen kilometriä pitkiä. Mikä onni, että ruuhka oli juuri toiseen suuntaan mihin olimme menossa.
Köröteltiin siis 20 km/h vauhdilla perunapeltotietä pitkin pois Arlandasta ja Tukholman alueelta, koska pääteltiin, että ei ole lainkaan hyvä idea jäädä sinne yöksi, koska se tietää vakavia ongelmia aamun aikataululle. Ensiksi harkittiin Södertaljea yöpymispaikaksi, mutta pienen googletuksen jälkeen havaitsin, että paikkakunta on jonkin syyrialaismafian hallinnassa, joten päätettiin jatkaa matkaa. Voin sanoa, että yhden aikaan yöllä (Suomen aikaan toki kahdelta) alkoi olla jo hermo hieman kireällä, kun saavuttiin hotellille Nyköpingiin. Mikään paikka ei ollut enää auki, joten iltapalasta ei tarvinnut pahemmin haaveilla. Mentiin vaan suoraan nukkumaan, ihan vain herätäksemme viisi tuntia myöhemmin aamupalalle. Hotelli oli tosi tunnelmallinen ja kiva, mutta sitä ei ehditty tällä kertaa pahemmin ihailemaan.
Hotelli oli vanha saippuatehdas, ihana paikka!
Aamulla jatkettiin matkaa Jönköpingiin "Ruotsin alihankintamessuille", jossa meidän tehtävänä on murskata tavaraa ja promota prässejä. Huomenna homma jatkuu ja tämä ilta ja yö vietetään keltaisessa talossa järven rannalla. Join äsken lasin viiniä pihvin kanssa ja nyt olisin aivan valmis nukahtamaan tähän paikkaan, eilinen päivä otti vähän koville. Ei lainkaan huonoa idea!
Rankkaa tää matkustaminen, mitähän tämä reissu vielä tuo tullessaan?

maanantai 7. marraskuuta 2016

Tasarahapäivä!

Nyt tulee tiukkaa raporttia lauantain voimanostokisoista, ole valmis!
Melkein jäin salin lattialle yöksi perjantai-iltana, mutta lähdin kuitenkin kotiin nukkumaan välillä.
Lauantaina järjestettiin siis Nekalan HH-Gymillä Tampereen voimanostajien perinteiset pikkujoulukisat. Reenit on ollu varsin monenkirjavia viimeiset puoli vuotta ja jahkasin aika paljon, että osallistunko vaiko enkö. Järkeilin kuitenkin niin, että joka kisassa ei voi tehdä ennätyksiä ja on hyvä pitää vähän kisarutiinia yllä, ettei tule liian pitkiä taukoja. Sen kuitenkin päätin, että painoa en ala vetämään tätä varten, vaan menen puntarille sen painoisena, kuin kisapäivänä satun olemaan. Muistissa on edelleen alkuvuoden Porin kisojen painonveto, joka oli (henkisesti) vähän rankka koitos. :D
Vaeltelin perjantai-iltana Prismassa ja tajusin, että tässä kisaevästyksessä on täysin samoja piirteitä kuin YO-kirjoitusten eväsvarustelussa. Kukaan ei mene sinne syömään eväitä, mutta se on tärkeä juttu, että on just oikeat eväät mukana.
Vaikka päätin lähteä kisaan ilman mitään suurempia tavotteita ja aika löysin rantein, silti jännitti. Joskus ennen kisoja on sellainen olo, että koskaan ei ole mikään jännittänyt yhtä paljon ja ehkä kuolen tähän jännitykseen, mutta nyt ei ollut mitään sellaista, tilanne oli täysin hallinnassa.
Menin salille jo reilusti etuajassa, kun punnitsen penkkikisaan osallistuvat naiset ja rakenneltiin samalla kisapaikkaa kuntoon. Nopeesti tulee valmista, kun yhdessä tehdään!
Tässä selvästi spekuloidaan jo etukäteen kisan kulkua. Kisakuvat tästä lähtien Eero Niemelän käsialaa (viimeistä lukuunottamatta).

Kisapuntari näytti mulle 65,50 kilon painoa, eli painonveto alle 63 kiloon olisi luultavasti onnistunut, mutta eipä tarvinut lainkaan ressata painoa etukäteen. Sarjani kisassa oli täten alle 72 kiloiset. Mihinkään isompaan kisaan ei siis kannattaisi ikinä tehdä näin, että menee alipainoisena sarjaan, koska esimerkiksi alle 72 kiloisissa on naisia, jotka on täyttä lihaa sen 72 kiloa, niin kuuskytviiskilosena jää siinä vähän altavastaajaksi. Paino on voimaa ja niin edelleen.
Valmistautumista kyykkypuuhiin.
 Kyykkyn mulla oli selkeähkö suunnitelma. Ekaan nostoon varma 90 kg, toiseen 95 kg ja vikaan 100 kg. En ole kyykännut sitten toukokuun Sell Gamesien jälkeen mitään satasta painavampaa, mutta tiesin, että satku nousee, jos ei käy mitään yllättävää. Ja viimeinen kyykky oli tällä kertaa varmaan paras!


Penkkiin lähdin hyvillä ja rennoilla mielin. Penkkaaminen tuntuu olevan nykyään melkein mun lempipuuhaa kisoissa. Olen saanut siitä kaiken turhan sähläämisen pois ja nostot tuntuu varmoilta, vielä kun vähän saisi lisää kiloja kisapenkkiin!
Aloitusraudaksi tilasin 52,5 kiloa, jonka pitäisi olla varma nosto vaikka keskellä yötä unissaan. Se meni hyvin ja seuraavaan 57,5 kg, joka sekin oli ripeä ja hyvä. Vikassa nostossa tankoon oli lastattu 60 kiloa ja taas se tuntui olevan kolmikon paras nosto. Penkissä olisi luultavasti 62,5 kg noussut, mutta hyvä näin, että viimeinen nosto ei ollut mikään taistelu.

Kisa kulki suht reippaasti, koska nostajat oli jaettu kahteen ryhmään ja meidän ryhmässä oli vain 6 nostajaa, joka tarkoitti sitä, että joka kuudes nosto oli aina mun. Penkissä ja kyykyssä tahti tuntui sopivalta, mutta vedossa oma vuoro tuli aina vähän liian nopeasti.
Huomaa tuomarin "merkkivalot", punainen ja valkoinen lapio. Nostosta pitää saada vähintään kaksi valkoista lapiota, jotta se on hyväksytty.
 Se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että aina penkin jälkeen alkaa kyllästyttämään ja pitää vähän kasata itseään, että voi syöksyä maastavedon kimppuun. Tällä kertaa tilanne oli siitä hyvä, että kyykky ja penkki olivat ohi jo puolentoista tunnin kisaamisen jälkeen, eikä pahaa väsymistä ollut vielä havaittavissa, enemmän piti kasata itseään henkisesti, että jaksaa rutistaa mavenkin.
Lämmittelyt tuntuivat ihan hyvältä ja ensimmäinen nosto 110 kiloa suorastaa lensi ylös. Toiseen nostoon tilasin 120 kiloa ja varsin hyvä nosto sekin.
Maastaveto oli koko kisan suurin mysteeri, koska toukokuun kisan jälkeen olen nostanut tasan kerran 120 kiloa, enkä yhtään enempää ja veto on ollut aina se, joka skipataan kuin ei jaksa tai ehdi. Etukäteen olin ajatellut, että 130 kiloa voisi nousta, mutta toisen noston jälkeen vähän hulluttelin ja pyysin tankoon kuormaa 132,5 kilon edestä. Olin suht luottavainen, että se varmaan nousee. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Videolla näkyy, kuinka tönäisen tankon kauemmaksi, kun alan nostaa sitä ja sehän on selvää, että rauta painaa aika paljon enemmän, kun sen nostaa kaukaa verrattuna siihen, että kiskoisi sen säärtä pitkin ylös. Tanko jäi vähän alle polvien ja viimeiseen vetoon kolme punaista lapiota. En usko, että 130 kiloakaan olisi noussut tolla tyylillä. Vedosta siis tulokseksi tokan noston 120 kiloa.
Hopeamitali! Jos vika veto olisi onnistunut, olisin voittanut, mutta mielelläni soin voiton samassa sarjassa kisanneelle Hannalle!
Näiden tasarahatulosten yhteissumma on 280 kiloa, joka on melkein 30 kiloa vähemmän kuin yhteistulosennätykseni.  Ei erityisen mairitteleva tuloskehitys puolen vuoden aikana, mutta siinä ajassa on saatu ehkä jotain muuta aikaiseksi. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen kisaan ja siihen, että tuli mentyä. Eikä esimerkiksi penkistä puutu kuin 2,5 kiloa kisaennätyksestä, joten yllättävänkin hyvin tämä sujui. Ja en voi olla mainitsematta kuinka ilahduttavaa päivän aikana oli taas huomata, että Tampereen Voimanostajissa on mukana aivan huippuhyviä tyyppejä ja jokaista varmasti kannustetaan kisan aikana.
Tästä on hyvä jatkaa reenejä ja seuraavat kisat sitten ensi vuoden puolella. En nyt lupa mitään, että näin ja näin paljon tulee lisää kiloja siihen mennessä, mutta uskoisin tulostason nousevan, koska näistä kisoista hyvien nostojen lisäksi tarttui takataskuun vähän myös treenimotivaatiota!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Ihmiset, mikä teitä vaivaa?!

Rahkamuija ei yleensä pahemmin ota kantaa maailman menoon, mutta nyt on ehkä pakko. Tänään puhutaan henkistä aivosyöpää aiheuttavasta asiasta, kun typerät kommentit internetissä. Ja nyt pyöritään aika vahvasti Facebookin maailmassa, jossa tyhjänpäiväisiä ja etenkin negatiivisia kommentteja irtoaa ihan joka lähtöön.
Tulee mikä tahansa kiva kissa- tai mummovideouutinen vastaan Facebookissa, niin kommenteissa jonkun on pakottava tarve kertoa, että vihaa kissoja ja mummoja ja tää mummo oli varsinkin tosi ruma ja kissat etenkin on aivan saatanasta. Okei okei, suurin osa kommenteista on ihan yhtä tyhjänpäiväistä "ihana kissa" tai "söpö mummo" settiä, mutta sellaisista kommenteista ei ainakaan nouse verenpaine kenelläkään tappiin. Ja nyt joku siellä huutaa, että ei aina tartte olla samaa mieltä ja että kaikilla on oikeus kommentoida. Ei toki tarvitse olla samaa mieltä, mutta minkälaista lisäarvoa se tuo maailmaan, että kertoo tämän videon mummon olevan ruma? Ja mitä tulee tuohon oikeuteen kommentoida, niin mun puolesta sen kommentointiominaisuuden voisi ottaa pois aika monelta. Etenkin tämä koskee vähän vanhempia Facebook-käyttäjiä, joilla ilmenee yllättävän usein tarve suoltaa jotain aivan turhaa roskaa kommentteihin.
Kaizulle iso kiitos tästä analyyttisesta ja asiantuntevasta kommentista, tsemppiä sinne Keravalle! Kaikille viidelle tykkääjälle myös voimia elämän aallokossa. Kuvakaappaus Iltalehden sivuilta.
Tuntuu ettei ihmisillä ole enää mitään rotia siinä mikä on ok kirjoittaa ja mikä ei. Ihan omalla nimellä ja kuvalla jaellaan tuomiota siitä kuka on ruma ja kuka tyrkky ja kuka ainakin aivan ääliö. Jos ruokakaupassa tulee vastaan joku, jonka ulkonäkö ei välttämättä niin miellytä, harvoin kenenkään tulee mentyä sanomaan, että näytät muuten aika rumalta. Mutta jos saman tyypin kuva tulee vastaan Ilta-Sanomien uutisissa, niin kommenteihin se mennään varmasti ilmoittamaan.
Unohdin tästä sen kommentin, jossa sanottiin, että ei tule menestymään tuolla naamalla. Sitten Akille sellainen huomio pohdittavaksi, että jos sama kappale on soittolistalla ja soitetaan tunnin välein ympäri vuorokauden, sillä ei saada kasaan kuin 24 soittokertaa. Mutta sama ihminen on varmaan kuunnellut listaansa 666 667 päivää putkeen, niin on tuo 16 miljoonaa kuuntelua saatu kasaan. Mutta mitäs sen on väliä, kun kaikki kuuntelut on kuitenkin ostettu, kuten Mikko osaa vihjata meille. Kuvakaappaus Ilta-Sanomien Facebook-sivulta.

Kommentoinnin perusperiaatteita on myös huomauttaa, että "mitenkään asiaa/ihmistä/artista mollaamatta ja onnea kuitenkin" ja perään kettuilut. Ikään kuin tähän tyyliin "Hieno homma, mutta..."
Kyllä olisi pitänyt porkkanoita Jimille antaa, nyt laitetaan tämä kauppias joukolla boikottiin, kun näin ikävästi teki Jimille!!1! Ja kaiken lisäksi kauppias oli vielä riistäjä, kun ei antanut Jimille kymmentä ämpärillistä karkkia!!! Kuvakaappaus Iltalehden Facebook-sivulta.
Eniten nämä yltiönegatiiviset kommentit raivostuttaa jutuissa, joiden päällimmäinen tarkoitus on vain kertoa kiva tarina ja tuoda hymy ihmisten huulille. Sen takia ei koskaan kannattaisikaan vilkaista näiden uutisten kommentteja, koska sen jälkeen hymy on aika kaukana, kun tekisi lähinnä mieli läpsiä ihmisiä naamaan ja huutaa, että mikä teitä vaivaa?
No niin just, potkut suoraan tommoselle pellelle! Tämä oli ensimmäinen kommentti, joka oli tullut uutiseen. Onneksi ehti ensimmäisenä viisastelemaan paikalle, maailma on nyt paljon parempi! Kuvakaappaus Ilta-Sanomien nettisivuilta.
Suurin osa tyhmistä kommenteista on melko harmitonta ikävän sävyistä lässytystä, mutta sitten on näitä välkkyjä, jotka antaa oikein palaa tilanteessa kuin tilanteessa. 
Hienoa Jukka, pisteet kotiin, nyt on varmasti äiti, vaimo ja lapset ylpeitä. Kuvakaappaus Iltalehden Facebook-sivulta.
Ja sitten päästäänkin siihen kysymykseen, että miksi? Tässä vaiheessa pitäisi takataskusta vetää kateuskortti, jonka mukaan Jukka olisi kateellinen Linda Lampeniukselle tai Kaizu laulaja-Evelinalle. Mä en oikein ole koskaan uskonut tähän selitykseen, vaan mielestäni se on ehkä hieman mielen köyhyttää uskoa kaiken huonon käytöksen olevan kateuden aikaansaamaa. Ehkä enemmänkin kyse on siitä, että vaikkapa Facebookissa uutisen kommentointi on uskomattoman helppoa, eikä siellä tarvitse kenenkään kantaa mitään vastuuta mistään sanomisistaan. Näinä aikoina kaikkia käytöstapoja tärkeämpänä tunnutaan pidettävän sitä, että jokainen saa sanoa mielipiteensä. Ihan sama ketä se loukkaa, kunhan saa sanoa sanottavansa.
En itsekään aio katsoa tätä elokuvaa, mutta en myöskään tunne pakottavaa tarvetta mennä kertomaan tuonne kommentteihin, että on varmaan ihan paska, vaikka en oo edes nähnyt. Kuvakaappaus Ilta-Sanomien Facebook-sivulta.
Sitten on olemassa myös sellainen näkökulma, että joitakin ihmisiä ei vaan kiinnosta tai ne tahtoo jopa tahallaan loukata. Nyt voimme miettiä jokainen tahoillamme, että minkälainen on sellainen ihminen, joka haluaa tahallaan aiheuttaa toisella pahan mielen. Ja edelleenkin, olisiko esimerkiksi Linda Lampenius -uutiseen kommentoinut Jukka valmis sanomaan Lindalle ihan kasvotusten, että "Moi, mä oon Jukka ja sä oot Linda töttöröhuulinen säälittävä muija, joka hakee huomioo isänsä kuolemalla"?
Ihan sama mitä kuka vaan tekee, niin tärkeintä on päästä lyttäämään ja vähättelemään. Kuvakaappaus Ilta-Sanomien Facebook-sivuilta,
Sopii myös muistaa, että nykyään iltapäivälehdet tekevät uutisia tosi paljon muun muassa Instagram-kuvien, FB-päivitysten tai vaikka videoiden perusteella. Jos jostakin julkisuuden henkilöstä uutisoidaan, se ei siis välttämättä tarkoita sitä, että henkilö on itse soittanut Iltalehteen, että moi mun isä kuoli, tehkää juttu. Siellä toimittajat vaan tekee töitään eli odottaa, että joku päivittää jotain jännää Instagramiin ja kirjoittaa siitä uutisen. Ja miksi niitä uutisia tehdään? Koska se on lehtien bisnestä, että kirjoitetaan juttuja ja ihmiset tulevat lukemaan ne. Sen takia ei tarvitsekaan yhtään ihmetellä, miksi otsikot ovat mitä ovat ja miksi juttuihin on pistetty aina reilusti lapinlisää. Mutta se onkin sitten eri valituksen aihe.

Tiivistetysti pointti on siis se, että jos ei ole mitään positiivista tai rakentavaa sanottavaa, niin sitten kannattaa miettiä kaksi kertaa onko kommentti lähettämisen arvoinen. (Ja sitten lisätoiveena vielä, että keski-ikäset voi lopettaa niiden kaikkien järjettömien testitulosten ja muiden jakamisen Facebookissa, ketään ei kiinnosta mikä on päivän väri/horoskooppi/lempiammatti/voimaeläin. Noh noh, nyt menin tähän negatiivisuuteen itsekin mukaan. :D)

Olipas aikamoinen perjantaiavautuminen! Nyt voit kertoa, että mitä mieltä olet Facebookin keskustelun tasosta nykyään? Entäpä osallistutko itse uutisten kommentointiin? Onko kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita? Mikä on päivän voimaeläimesi? Kerro!