Rotukissa vai kotikissa?

Kun olin lapsi, ensimmäinen kissa, jonka kanssa olin enemmän tekemisissä, oli keltaraidallinen Kalle-kissa, joka hengaili navettakissana mummulassa. Kalle on jäänyt mieleen ystävällisenä möllykkänä, joka kulki ihmisten perässä ympäri pihaa ja piti tontin hiiret ruodussa. Myöhemmin meillä kotona oli Assi-kissa, joka kunnon maalaiskattina viihtyi talvella välillä sisällä, mutta saattoi olla kesällä monta päivää liesussa. Samoin muillakin tutuilla ja sukulaisilla oli tavallisia maalaiskissoja. Ainoastaan meidän yhdellä tutulla oli erikoisempia kissoja, koska hän kasvatti turkkilaisia van -kissoja, joita olikin koko talo täynnä. En koskaan nähnyt sen suurempaa eroa navettakissan tai tällaisen pitkäkarvaisen rotukissan välillä. Kissa kun kissa, se on ihana!

Nyt mummulassa hengailee Nelli-kissa, jolla erittäin persoonallinen taipumus nuolla ihmisiä. Siis nuoleminen on sille suorastaan pakkomielle!

Kun aikuisena harkitsin kissaa (=ruinasin Rahkaäijältä lupaa ottaa sellainen), niin oli aika selvää, että haluan abessinialaisen. Tämä abyhullutus on lähtöisin Rahkaäijän kotoa, jossa on ollut kaksi abessinialaista, joista toisen eli Leksaan ehdin tutustua. Leksa oli uskomattoman ihmisrakas ja kaunis kissa ja ajattelin, että jos saisin edes palan Leksan ihanuudesta, olisin ikionnellinen. Ja Leoko on muuten juuri kuin Leksa! Vielä vähän nuori ja levoton, mutta ihan yhtä ystävällinen ja rakastava. Ensimmäinen rotukissa oli siis tietoinen valinta ja toiseksi kissaksi ajattelin maatiaskissaa, koska ajattelin, että mun rahat ei riitä enää toiseen rotukissaan. Kohtalo kuitenkin heitti meidät yhteen Leo-kissan kanssa ja niin meille tuli myös bengali.

Tässä mun aby-inspiraatio Leksa, joka oli moneen kertaan palkittu Italian tuontikissa. Voi että mää rakastin tätä kissaa!

Miten tämä elo sitten eroaa rotukissojen kanssa verrattuna tavallisiin kotikissoihin? Ei paljoakaan. Leoko ja Leo on kuitenkin paljon seurallisempia kuin monet maatiaiskissat. Aika yleinen käsitys kissoista on se, että vieraiden saapuessa ne painaa sängyn alle karkuun ja korkeintaan sieltä sähisee ihmisille. Meidän pojat sen sijaan on aina vieraita vastassa ovella ja kaikki ihmiset käydään nuuhkimassa ja morjestamassa. Ja jos sattuu tulemaan oikein jännä vieras, saatetaan tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta, kuten hypätä olkapäälle tai tunkeutua käsilaukkuun. 

Oltiin tänään Leokon ja Leon kans päikkäreillä.

Jos meidän abya eli Leokoa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi varmaan läheisyydenkipeä. Leoko viihtyy myös omissa oloissaan, mutta silloin kun se haluaa huomiota, se tulee todella lähelle eli mieluiten naaman päälle makaamaan ja kuolaamaan. Leo bengalia taas voisi luonnehtia sanalla seurallinen. Nyt varsinkin kun tehdään kotona töitä, on tullut huomattua, että Leo on aina siellä missä ihmisetkin ja se vaatii huomiota ja äksöniä. Varmaan koko ajan saisi olla heittämässä palloa tai keksimässä muita virikkeitä sille.

Pojat saunoo! Ne parkkeeraa lauteille aina kun me ollaan lopetettu löylyttely.

 Kissaroduissa on paljon eroja ja niistä eroista kannattaa ottaa selvää etukäteen. Yksi seikka, jonka näen rotukissan etuna, on se, että tietää suunnilleen mitä saa, koska kullakin rodulla on aina omat ominaispiirteet ja luonteenlaadut. Toki yksilöllisiä erojakin on, mutta esimerkiksi varmaan kaikki bengalit kaipaavat paljon virikkeitä ja lähes kaikki abyt ovat erittäin ihmisrakkaita. Tietysti on poikkeuksia sääntöihin, bengalia usein kuvataan ketteräksi roduksi, joka on hyvä hyppimään, mutta Leo on erittäin kömpelö ja yllättävän usein sen hypyt päätyy noloihin mahalaskuihin.

Menin päivänä eräänä laittamaan pyykkejä koneeseen, mutta edellisellä käyttäjällä olikin vielä vuoro kesken.

On vähän harhaanjohtavaa puhua rotukissoista yhtenä massana, koska rotuja on kymmeniä erilaisia. Ei kaikki koirarodutkaan ole samanlaisia, osa on pieniä, osa isoja, osa aktiivisia ja osa rauhallisempia. Joskus on tullut vastaan sellainen mielipide, että mitä järkeä maksaa kissasta melkein tonnin, kun niitä voi hakea tuolta  jostain navetan alta melkein ilmaiseksi. Suurin osa koirista on kuitenkin jotain rotua ja harvoin niitä saa ilmaiseksi mistään.
Meillä kissat on tärkeä osa perhettä, eikä ne ole mitään kultakalan korvikkeita, joita vaan katsellaan ja joskus syötetään, vaan ne puuhailee keskenään ja meidän kanssa kaikenlaista. Mun mielestä on kiva, että kissa on perheenjäsen siinä missä vaikka koirakin ja meillä on tosi hienoluonteiset ja meille sopivat kissat. Ihan yhtä arvokkaita ne olisi mulle, vaikka olisivatkin maatiaskissoja, luonteet voisivat kuitenkin olla vähän erilaisia silloin.

Luka on rodultaan ocicat ja se asuu Rahkaäijän isän luona. Ocicat näyttää hiukan bengalilta ja jos mun pitäisi kuvailla oceja yhdellä sanalla, niin se olisi äänekäs. Luka on jotain sata vuotta vanha, mutta sen ääni on edelleen erittäin kova ja valittava.

En usko, että rotukissan (taas vähän lavea määritelmä) ja maatiaskissan oppimiskyvyssä tai älykkyydessä on mitään eroa. Enemmän se on kiinni kissan luonteesta ja omistajan halusta opettaa kissaa. Ystävälläni Niina on komea löytömaatiaskissa Viljo, joka tulee sekin aina tervehtimään ovelle vieraita ja osaa vaikka mitä temppuja, joita Niina on sille opettanut. Meidän kotona ollut Assi-kissa, joka oli myös löytöeläintalosta haettu, hoksasi paljon juttuja. Nukuin vanhempien luona asuessa usein viikonloput piharakennuksessa ja kun olin lähdössä iltaisin sinne, ei Assille tarvinut sanoa muuta kuin "Assi, lähetään aittaan!" se tiesi mistä puhutaan ja lähti mun kanssan yöksi aittaan nukkumaan. Meidän Leoko taas tietää, että kun otetaan Nerf-leikkipyssy esiin, se pääsee juoksemaan vaahtomuoviluotien perässä. Kyllä kaikki kissat voivat oppia!

Tässä on komea Viljo-poika, joka osaa käskystä antaa tassua ja pyöriä ja vaikka mitä muuta!

Toisaalta Assi-kissan pentuaika jossakin vajan alla ja löytöeläintalossa oli hivenen rankka, joten se ei oikein koskaan oppinut luottamaan ihmisiin täysin. Kun kissa on sisällä ihmisten kanssa, tietää tasan mitä sen elämässä on menossa. Toisin on maalaiskissojen kanssa, jotka seikkailullaan voivat kohdata kovaakin kyytiä. 10-vuotiaana olin kaverin luona kylässä ja pidin sylissä heidän navettakissaa, joka täysin ilman syytä ja varoittamatta sai jonkinlaisen raivokohtauksen ja hyökkäsi kimppuuni. Jälki oli todella rumaa ja vielä 15 vuotta myöhemminkin tästä kohtaamisesta muistuttaa arvet kädessä ja sääressä. Näkisinkin, että hyvin pidetty ja terve rotukissa harvoin flippaa tällä tavalla, toki sekopäisiä poikkeuksiakin varmaan löytyy. Rotukissoissa on se hyvä puoli, että vain parhaiden yksilöiden annetaan lisääntyä, joten kaistapäisyys ei pääse periytymään. Toisin on vapaana kulkevilla kissoilla, joilta on paha mennä tivaamaan, että kukas on pentueen isä. Rotukissalla on aina paperit, joista selviää vanhemmat ja näillä tiedoilla pääsee käsiksi myös muuhun sukupuuhun.

Leoko ja Leo juuri tällä hetkellä.

Mä olen sydämeni jo kerran menettänyt abessinialaisille, joten siitä ei varmaan ole paluuta. (Jos muuten haluat abyn luonteen, mutta pitkäkarvaisen veijarin, niin tutusta somalikissaan, joka on rotuna abyn pitkäkarvainen versio.) Jos Rahkaäijän isällä ei olisi ollut Leksa-kissaa, meillä olisi ehkä joku löytöeläintalosta haettu ihana kissa. Mutta oli kissa millainen hyvänsä, toivoisin vähän arvonnousua kissoille lemmikkinä. Kissa ei ole mikään "vaan kissa". Edelleen hetken mielijohteesta haetaan kesällä pentu ilmaiseksi jostain maalta ja sitten syksyn tullen "annetaan sen ihan vapaasti ulkoilla" eli dumpataan se. Se, että kissan saa ilmaiseksi, ei tee siitä yhtään vähempiarvoista olentoa. Kissat on valtavan fiksuja otuksia, mutta joskus ihmisiä taitaa haitata se, että niillä on myös oma tahto, eikä ne ole samanlaisia kuin koirat. Kissan ei kuulu olla koira, kissa saa olla kissa ja sellaisena sitä pitää arvostaa.

Nyt suurta kissakeskustelua kehiin! Mikä on ollut elämäsi kissa? Kumpi on valintasi, maatiaskissa vai rotukissa? Miksi? Pitäisikö kissoja arvostaa enemmän? Kerro mielipiteesi nyt!