Kebabbia ja Kauppi-pyöräilyä

Olen varmaan ennenkin kertonut, että jäädään usein aika pahasti jumiin joihinkin ruokiin. Kerran oli useamman kuukauden tortillakierre, lohkoperunakoukku taas on edelleen päällä. Uusi jumitusruoka on löytynyt ja se on niin yllättävä, että ansaitsee esittelyn.

Rahkaäijä löysi tämän kasviskebabin jokin aika sitten kaupan pakastealtaasta ja sen jälkeen tätä vehnäproteiinikebaania on syöty meillä melko usein. Punaista lihaa ei kannata ihan jatkuvasti syödä, kana on jo niin nähty ja lohtakaan ei ihan joka päivä jaksa, niin tällaiset vaihtoehdot ja vaihtelu ylipäätään on aina tervetulleita. Meillä kebabbi menee yleensä salaatin sekaan, eilen siitä tuli "salaatiton salaatti". Salaatti on melkein parempaa, kun jättää kitkerät salaatinlehdet pois.

Eilen oli päivällä upea keli, niin käytettiin tilaisuus hyväksi ja lähdettiin pyöräilemään, kun tiedettiin, että illalla ei ehditä. Ihan tuli mieleen vanhat hyvät ajat, kun oltiin molemmat opiskelijoita ja päivät pitkät vaan hengailtiin yhdessä ja skipattiin luennot, että päästiin pyöräilemään. Vitsit, että se oli leppoisaa ja hauskaa aikaa.

Lähdettiin Kauppin ajelemaan ja niistä maisemista tulee aina mieleen syksy, kun ensimmäisenä syksynä Tampereelle muuttaessa pyöräilin ja lenkkeilin paljon Kaupissa. Muihin vuodenaikoihin sinne ei kannata mennäkään, voi saada hiihtosauvasta päähän. Nytkin siellä joku hiihteli, mutta oli sentään rullat suksien alla.

Kesken lenkin iski hirveä nälkä (se salaattilounas) ja kotiin oli vielä ainakin vartin matka. Mun kohdalla se tarkoittaa aivan mahdollista nälkäkuolemaa, nälänsietokykyni on täysi nolla. Sitten kävi hauska juttu. Nälkä ei mennyt pois, mutta sain muuten energiaa loppumatkaan.

Ajoin Rahkaäijän perässä ja jutusteltiin jotain ja ohitettiin samalla suunnilleen kymmenkesäinen poika. Huomasin jo Rahkaäijän ajaessa pojan ohi, että nyt kiinnitettiin jotenkin tämän nuoren miehen huomio. Kun mäkin olin ajanut ohi, poika huusi perään "Oottekste hydraulic press channelistq?". Niin me sit pysähdyttiin ja poika otti kuvan meidän kanssa. Molemmat osapuolet oli ehkä yhtä hämmästyneitä tästä kohtaamisesta. En melkein voinut uskoa, että nappula oli bongannut meidät siitä vauhdista ja poika taas oli aivan tohkeissaan, kun kohtasi meidät. Se oli mukava hetki, ja mikä parasta, nälkä unohtui ja pääsin kotiin.

Illalla ajelin vielä Keski-Suomeen mummin ja vaarin mökille, ihan ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Ihan hyvin ehti vielä, syyskuuhunkin on reilusti aikaa. Ainakin muutama tunti. Nyt otan vielä palan omenapiirakkaa, mummin leipomaa.