Kunpa ei tapahtuisi mitään

Ennen elämä oli sellaista, että aamulla mentiin töihin, iltapäivällä kotiin, sitten salille, Prismaan ja saunaan. Sama toistui noin viisi kertaa viikossa ja viikonloppuna sama, mutta ilman töitä. Kaikki viikot oli toistensa kopioita, ja välillä mietti, että kunpa tapahtuisi jotain. Nykyään elämä on sellaista, että tänään meillä kävi MM-hiihtäjä Trininad&Tobacosta ja ylihuomenna tulee tv-kuvausryhmä ja koko ajan soi puhelin ja kaikki haluaa tehdä videon meidän kanssa ja jatkuvasti on hirvee äksöni päällä. Välillä sitä miettii, että kunpa ei tapahtuisi mitään. Jos ei yksikään toimittaja soittaisi ja sähköpostiin ei tulisi viikkoon mitään ja työt voisi joka päivä lopettaa neljältä. Vähän se olisi vaihteeksi ihanaa, että elämä olisi tosi tylsää.

Tänään siivottiin tätä ja mietin, että mihin ihmeeseen tämä maailma on menossa ja mitä mä olen tekemässä täällä? Siis muuta kuin siivoamassa partavaahtoa prässistä.

Ei saa ymmärtää väärin, olen oikeasti tosi iloinen ja kiitollinen tästä kaikesta hässäkästä ja nautinkin siitä, mutta ei aina jaksaisi. Hässäkkä on ihan kivaa, mutta sitten kun sirkusta on kestänyt jo melkein vuoden putkeen, alkaa vähän väsyttämään. Niin kävisi varmaan ihan jokaiselle, vaikka kuinka rakastaisi menoa ja meininkiä ja olisi onnellinen saamastaan tilaisuudesta. Se tämä nimenomaan on, tilaisuus, josta pitää repiä kaikki irti. Tänään vedetään täysiä, koska huomenna voi kaikki olla jo ohi. Okei, nyt on käynyt jo ihan selväksi, että tämä ei ole todellakaan huomenna ohi, mutta painetaan silti sata lasissa, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Eilen oli vapaapäivä ja istuskelt... siis treenattiin salilla oikein pitkän kaavan kautta.

Entiseen elämään ei myöskään kuulunut se, että ihmiset supattaa toisilleen kaupassa, kun ne bongaa meidät. Mulla on tapana lähteä tuohon lähi-Prismaan ihan kaameissa rytkyissä, mutta juuri silloin kun on päällä ne likaisimmat kollarit ja kamalin huppari, joku tulee varmasti heittämään läppää maitohyllyllä. Musta on tosi kivaa, kun ihmiset tulee tervehtimään meitä, mutta  kyllä se joskus ahdistaa, että kaikki tuntee apinan, mutta apina ei ketään. En mää nyt väitä, että me ollaan mitään koko kansan suurstaroja, mutta varsinkin nuorista (miehistä) aika moni tunnistaa meidät. Ja sitten jos joku tunnistaa ja tulee jutulle, kannattaa olla aika skarppina ja hymyillä vaan kollareista ja rasvasesta tukasta huolimatta. Jos joku on kuukausitolkulla katsonut meidän videoita ja kerää vielä rohkeutensa, että uskaltaa tulla jutulle, niin vähin mitä me voidaan siinä vaiheessa tehdä, on se, että ollaan mukavia ja jutellaan.

Palkkarin sekottaminen vetää varsin vakavaksi.

Joskus mä myös vähän kaipaan sitä, että molemmat kävi töissä eri paikoissa ja illalla kinasteltiin lähinnä siitä mennäänkö salille tunnin päästä vai nyt. Nykyään me tehdään töitä yhdessä ja kinastellaaan siitä, miten firman asiat pitäisi hoitaa. Me ollaan aina vietetty paljon aikaa kaksin, esimerkiksi me ollaan oltu koko yhdessäolon aikana yli kaksi vuorokautta erossa ehkä kuusi kertaa, ja se on sopinut meille. Mutta joku raja tässäkin, nyt me ollaan melkein joka päivä 24/7 yhdessä, niin välillä on vaan pakko lähteä yksin pyöräilemään tai kylään kaverille, muuten bisneskumppanin/työkaverin/aviomiehen/reenikaverin pärstä voi ruveta ärsyttämään. Silti mietin usein, että onneksi me koetaan tämä kaikki yhdessä ja ollaan lopulta aina samalla puolella, kukaan muu kuin me kaksi ei tiedetä, millaista tämä kaikki sirkus on todellisuudessa.

Oikeasti tässä entisen ja nykyisen elämän välillä on jonkinlainen suuri harha, koska se ei pidä paikkansa, ettei ennen tapahtunut mitään. Pitkäaikaiset blogin lukijat voi varmasti vahvistaa sen, että kyllä me ollaan aina osattu tekemistä keksiä. Milloin on ollut kiikarissa kisat tai pyöräilytapahtuma tai jokin muu projekti. Tylsää ei ole koskaan ollut. Sitä vähän kaipaankin, että olisi jokin tyhmänhauska projekti, jonka parissa puuhailla ja valmistautua. Eikun hetkinen, onhan meillä jatkuvasti tuhat ja sata projektia nytkin, mutta ne on kaikki työprojekteja. Tai voisiko sanoa elämäntapaprojekteja, koska ei tämä YouTube-touhu ole mikään työ, tämä on elämäntapa, jonka ympärillä kaikki pyörii. Mutta mä kaipaan toisenlaisia projekteja, jotain ihan omaa. Ihan silläkin uhalla, että on kiire ja nyt on vähän takki tyhjänä, päätin, että me järjestetään Ratareisi-tapahtuma myös tänä vuonna. Niin kiire ei koskaan voi olla, että Ratareisi jäisi pitämättä. Yksi ulkomaan komennus meinasi tulla tapahtuman tielle, mutta kaikkien juhannuspyöräilyn ystävien onneksi se peruuntui.

Lanzaroten lomasta on vain puolitoista kuukautta aikaa, mutta olisin jo aivan valmis lähtemään uudelle lomalle. Vaikka sellaiselle, joka kestää viisi kuukautta ja siellä ei internet toimisi, eikä mitään tapahtuisi. Mutta lyödäänkö vetoa, lopulta mulle tulisi siellä tylsää kolmen päivän jälkeen ja kaipaisin takaisin äksönin pariin.