Vuosi, jolloin unelmat toteutui

Okei, otsikko on nyt vähän tasoa ihana blogielämä, mutta en keksinyt kuvaavampaa.  Ensin mietin, että tämä oli sellanen ihan kiva vuosi, mutta jos nyt vähän tarkemmin funtsin, niin aika tosi hyvä oikeastaan! Oikeasti useampikin unelma toteutui.  Kyllähän 365 päivään on mahtunut niitäkin päiviä, joilloin on otettu maailmalta kuokkaan. Olen kova murehtimaan muiden, siis läheisten ja ystävien puolesta ja jos jollakin menee huonosti, niin tottahan se harmittaa. Mutta pohjevire on ollut positiivinen ja tänä vuonna on saatu hienoja juttuja aikaan!

125 kilon mave viidenkympin limpuilla, nevö föket!

Vuoden eka saavutus oli helmikuussa 125 kilon maastavetoenkka ja siitä lähti salihommat isosti nousuun. Tänä vuonna viimein tajusin, että en halua tulla isoksi, vaan vahvaksi. Ja jos siinä vähän samalla kasvaa kokoa, niin se on vain plussaa! En nyt lähtisi leuhkimaan, että tänä vuonna treeni olisi saavuttanut uuden ja huikean tason, mutta jotain sentään on tapahtunut. Vuosi sitten tähän aikaa en oikeastaan pystynyt tai lähinnä halunnut kyykätä, kun polvet oli niin kipeät, mutta kyykky paranee kyykyllä ja se on tosiaan huomattu! Vihaan kaikki englannin kielisiä iskulauseita, mutta hard work pays off. Työ tangon parissa jatkuu, ei vain ensi vuonna, vaan aina vaan.

Hyvä tytöt, nostaa nostaa!

Tähän liittyen muistinkin juuri, että yksi kevään parhaista jutuista oli kaksi naisten voimanostokurssia, jotka mä ja Tampereen voimanostajat järjestettiin. Hienoja lauantaita molemmat! Ainakin jäi fiilis, että siitä oli monelle paljon hyötyä ja hauskaakin oli. Jos innokkaita riittää, niin vastaava voidaan järjestää taas ensi keväänä.

Vuoden juoksutreenit joukkueena huipentui Extreme Runiin toukokuussa, hauskaa ja rankkaa! Kuva Timo Kananoja

Keväällä rykäisin myös kasaan kandityöni ja huh, mikä homma! No ei oikeasti edes ollut erityisen kova homma, mutta jälkeenpäin vähän hirvittää, että miten pystyin olemaan niin liekeissä jostain sellaisesta aiheesta, kuin Kelan ASLAK-kuntoutukset. Nyt taputan itseäni päähän, että sain sen tehtyä, hyvä minä!

Ratareisi-järkkärit siellä niin tärkeenä! Kuva Timo Kananoja

Sitten oltiinkin jo melkein kesässä ja ensimmäinen Ratareisi-tapahtuma lähestyi. Kaikki oli lähtenyt mun ihan hullusta ideasta ja kohta olikin vireillä Suomen ainoa 24 tunnin moottoriradalla järjestettävä pyöräilytapahtuma. Mä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka kauhuissani olin vielä toukokuussa tapahtuman onnistumisesta. Ilmoittautuneita oli sunnilleen kymmenen, mutta jostain oli silti maksettava radan vuokra ja ajanotto ja pelkäsin, että koko hommasta tulee hirveä taloudellinen katastrofi.

Paikoillanne. Valmit. Hep! 24 tuntia aikaa ajaa. Kuva Timo Kananoja. 

Juhannuksen lähestyessä osallistujia tuli kuitenkin koko ajan lisää ja vielä paikan päälläkin moni ilmoittautui. En voi sanoin kuvailla sitä helpotuksen ja ylpeyden määrää, mikä oli todella onnistuneen tapahtuman jälkeen. Taloudellisesti jäätiin parikymppiä plussalle, radalla oli 60 tyytyväistä polkijaa ja kaikki onnistui aivan loistavasti siihen nähden, että ensimmäistä kertaa järjestettiin ja keli oli aivan karmea. Sen lisäksi, että me neljä järjestäjää, mä, Rahkaäijä, Jaanaba ja Juhaba tehtiin sitkeästi töitä tapahtuman eteen, meillä oli myös tuuria matkassa, että kaikki meni hyvin. Ja uskomattoman hyvä porukka, joka osallistui tapahtumaan! Onneksi me uskottiin itseemme ja Ratareiteen! 

Jaa sato siellä vähän vettä vai? Kuva Timo Kananoja

Olen ihan valtavan ylpeä meistä ja koko tapahtumasta. Ratareiden jälkeen luettiin fillarifoorumilta vanhoja viestejä liittyen tapahtumaideaan ja ne oli niin lannistavia, että vähän herkempi kaveri olisi jättänyt leikin sikseen ja mennyt jonnekin nurkkaan itkemään. :D
Nyt me tiedetään, että tämä juttu toimii ja ensi kesän Ratereiden valmistelut ovat jo käynnissä. Muutaman päivän saa vielä ilmottautua edukkaaseen 30 euron hintaan, lisätiedot täältä!

Ensi vuoden mainos on jo valmis! Jaanaban tekemä!

Kesällä hurahdin myös freeride-pyöräilyyn ja Sappeen rinteissä tuli vietettyä tunti jos toinenkin.

Pian Ratareiden jälkeen meille osui eteen mahdollisuus muuttaa pois Hervannasta isompaan kotiin. Tämä asunto oli sellanen, että me oltiin ainakin kaksi vuotta haaveiltu, että joskus siitä vielä tulee meidän koti ja alakertaan tulee sitten pyörähuone. Yhtäkkiä olikin mahdollisuus tähän kaikkeen ja elokuussa raahattiin kamamme sisään. Ai että, mä nautin omasta saunasta ja takapihasta ja takapihan takana jyskyttävistä junista! Tästä tuli tosi nopeasti oman kodin tuntuinen, vaikka ekat pari viikkoa hoettiin, että asutaanko me ihan oikeasti täällä.

Tärkein muuttokuorma ekana!

Ja mikä parasta, Rahkaäijä oli joskus luvannut, että kauan haluamani kissa on tervetullut meille heti kun muutetaan kerrostalokaksiosta pois. Peräti kolme yötä nukuttiin uudessa kodissa, kun jo lähdettiin hakemaan Leo Kouvolasta. Siinä vaiheessa jo tiesin, että syyskuun alussa meille tulee abessinilainen pentu, joten sille oli saatava kaveri.

Leon ensimmäinen edustuskuva.

Leo on yksi erikoisimmista ja mahtavimmista kissoista, joita olen koskaan tavannut ja oli aivan super, että sain juuri sen meille. Leokosta nyt puhumattakaan! Jos mun nyt pitää äänestää vuoden parasta juttu omassa elämässäni, niin ne on kissat. Nyt tuntuu, kun ne olisi aina meillä ollut, mutta voi sitä riemun määrää, kun yhtäkkiä musta tulikin kahden kissan omistaja vuosin mankumisen (ei sentään maukumisen, heheh!) jälkeen.

Ääk, ei kai Leoko oikeasti ole ollut noin pieni? Nyt se on suunnilleen tuon takana olevan laivan kokoinen. 

Loppuvuoden olen lähinnä nautiskellut kissojen seurasta, treenannut ja tehnyt töitä. Kun kerran aloitin tämän hehkuttamisen, niin voisin vielä kertoa senkin, että otin eilen mavessa 110 kilolla kutosen ja joka toiston jälkeen pysäytys. Ai että, tuntui hyvältä! Lisäksi tykkään tosi paljon mun töistä ja pyöräilykin on ihanaa! Ja Rahkaäijää rakastan. Oliko vielä jotain? Joo. Kiitos, kun olet lukenut Rahkamuijaa koko vuoden tai edes yhden kerran, jatketaan kaikilla höpöhöpöjutuilla taas ensi vuonna. Heippa!