Tänä keväänä en laihduta.

Heräsin tänään päiväunilta siihen, että Rahkaäijä hokee, että mennään laskeen pulkalla mäkee. Vähän aikaa yritin leikkiä koomapotilasta, koska ei todellakaan kiinnostanut lähteä peiton ja kissojen alta märkään lumihankeen möyriin. Rahkaäijä oli kuitenkin sitkeä ja kohta oltiinkin jo Cittarissa ostamassa pulkkia. (Turtolan Citymarkethan meni tosiaan mulla boikottiin hetkeksi appelsiinigaten jälkeen, mutta laitoin palautetta asiasta ja sain vastauksen, että säkkiaplarit oli loppu suuren kysynnän vuoksi ja tilanne oli seivattu irtoappelsiineilla, jotka oli saman hintaisia, niin lopetin boikottini.) Määkin vähän jo onnistuin mäenlaskusta, kun huomasin että nykyään myydään vaikka minkä värisiä pulkkia. Otin tietysti vihreen ja Rahkaäijällä oli tänään feminiininen fiilis ja se päätyi vaaleanpunaiseen ahkioon.

Vihreä pulkka ja ulkoilun jälkeistä elämää ajatellen vihreä saunalimsa.

Rahkaäijä tietää seudun pulkkahuudit ja siirryttiinkin Vilusenharjulle ihan Messukylän hautausmaan tuntumaan mäenlaskuhommiin. En pysty muistaan koska olisin nauranut niin, että vesi valuu silmistä ja pystyssä pysyminen syvässä hangessa on vaikeeta. Oliko se näin hauskaa lapsenakin?

Laskumäkemme oli korkea ja jyrkkä. Päältä näkyi myös Näsinneula. 

Pulkasta ihan toiseen juttuun. Luin tällä viikolla Iinan loistavan kirjotuksen triathlonharrastajan kehonkuvasta. Vaikka en triathlonia harrastakaan, siinä oli monta pointtia, jotka allekirjotan täysin itsekin. Mitä pidempään olen harrastanut liikuntaa, sitä tärkeämmäksi koen sen, mitä saan kropallani aikaan, eikä niinkään sen, miltä se näyttää. Salitreenit aloitin ihan puhtaasti sen takia, että saisin kiinteämmät ojentajat (ei enää takaläskejä!). Nytkin tietty kiinteät ojentajat on ihan kiva juttu, mutta valtavasti enemmän tyydytystä saan, kun kyykkään hyvän ja syvän sarjan isoilla painoilla. Peilistä mua ei morjesta mitkään huikeet etureisisviipit, enkä nyt tiedä onko peräkään mitään belfietasoa, mutta voin sanoa, että se ei kiinnosta mua oikeesti juuri yhtään. Musta on siistiä, kun kuukausi kuukaudelta tulen paremmaksi kyykkääjäksi ja maastavetäjäksi ja jaksan painaa tuolla hangessa pyörällä töihin joka päivä. Se on sitä, mitä mä treeniltä haluan. 

Tuli vähän lunta kyytiin!

Ihan oikeasti rakastan treenaamista ja se on se asia, mikä tuo tuloksia. Aina ei tietysti voi kiinnostaa, mutta 90 prosenttia ajasta liikkuminen kyllä nappaa ja uskoisin sen johtuvan siitä, että teen sitä niin omilla ehdoillani, kun vaan voin. Pyörällä voisi myös ajaa kelloa vastaan mahdollisimman kovaa, mutta en pidä sellaisesta, niin ajan aina tasan sillä tahdilla kun itse haluan. Sali on se paikka, missä poistun mukavuusalueelta, mutta siinäkin on pidän mielessä sen, että teen tätä vain itseäni varten, eli mun ei todellakaan ole pakko treenata pohkeita, jos en halua, vaan voin senkin ajan käyttää johonkin järkevämpään.

Kyllä ennen oli pulkatkin parempia, kaks laskua ja pulkka halki!

Kolme edellisenä keväänä mulla on ollut jonkinlainen kevätdieetti. Se on Rahkaäijän perinteinen juttu ja mäkin halusin kokeilla, millasta se olisi. Eka vuosi oli täydellinen suksee, kiloja lähti suunnilleen kuus ja musta tuli aika paljon sporttisemman näköinen. Tokana keväänä alku meni hyvin ja sitten aloin syömään karkkia töissä, kun Tiimariin tuli karkit valikoimiin. Kolman kevät meni ihan rutiinilla, ei kylläkään mitään huikeita muutoksia. Mutta tänä keväänä mä en aio laihduttaa. En keksi siihen yhtään syytä. Se ei varsinkaan riitä syyksi, että ihan periaatteen vuoksi pitää keväällä vähän dieetata, että voi kesällä hillua bikineissä. Mä voisin hillua bikineissä vaikka nyt, ei se ole siitä kiinni. Mä hyväksyn kyllä sen ajatuksen, että laihdutetaan normaalipainon sisällä, koska ei välttämättä vaan ole hyvä olo siinä kropassa, jossa on vähän pehmeää kyljissä. Mullakin on vähän pehmeetä kyljissä, mutta ei haittaa. Juuri nyt on tosi hyvä olo, puntti ja pyörä kulkee ja tykkään siitä miltä näytän. Tiedän kokemuksesta, miten miinuskalorit vaikuttaa treeeneihin, ja sitten ei taas rauta nousisi.

Välipalana kaakaota. Minttuviina jäi kotiin!

Skeittiparkki, yllättävän hauska paikka talvellakin! 

Ihan samaan hengenvetoon totean, että muitakaan asioita ei ole pakko tehdä sen takia, että muut tekee. Jos vähänkään lukee blogeja, tietää että maidoton ja viljaton ruokavalio on nyt kova sana, mutta se ei tarkota sitä, että jokaisen on pakko ottaa se omakseen. Mä käytän paljon maitotuotteita ja syön ruisleipää ja pastaa ja se sopii mulle. En mä alan luopumaan niistä se takia, että se on muotia. 

Kun pimeä alkaa laskeutua ja koti on kaukana, voi lumeen kaivaa mukavan pesän ja jäädä sinne odottamaan aamua.

Luin vastikään kampaajalla jotain naisten hömppälehteä, jossa esiteltiin kolmen urheilijan ruokavalio. Ensin olin kauhuissani siitä, kuinka vähän aktiivinen kuntosalitreenaaja ja ultrajuoksija söivät ja sen jälkeen mua alkoi melkein hävettään se, kuinka paljon ite syön. Sitten tulin taas järkiini ja mietin, että niille varmaan oma ruokavalio sopii, samoin kun mulle mun oma. Välillä on päiviä, kun käyn salilla, ajan työmatkat pyörällä ja huhdon töissä kahdeksan tuntia menemään, niin totuus vaan on se, että ruumista ei siinä vaiheessa enää ruokita pelkällä pyhällä hengellä, vaan pitää oikeasti syödä paljon ja kunnon ruokaa. Ja johonkin se ruoka myös menee, kun parin kolmen tunnin välein on nälkä. 

Tänään söin wokkimäsäytystä. Annos oli iso, mutta niin oli myös nälkäkin. Nuudelipaketin ohjeen mukaan tuossa on kolmen hengen annos. 

Nykyään tulee tuhannesta tuutista eri neuvoja siitä, miten pitäisi tää ainut elämä elää ja mitä syödä, niin joskus vaan on pakko pitää pää kylmänä ja tehdä, kuten itsestä parhaalta tuntuu. Se ei ole helppoa, mutta sen oppii kyllä. Luulen, että mä alan sen hiljalleen oppimaan.